Joulu lähestyy...

Viime viikot ovat menneet todella hyvin. Ajatukset pyörivät usein Elsassa ja siinä, josko jotain olisi sittenkin voinut mennä toisin. Olen kuitenkin pystynyt hyvin tekemään töitä ja itseasiassa huomaan, että olen ehkä haalinut vähän liikaakin tekemistä itselleni..

Nyt yhtäkkiä tuli hirveä ikävä ja viha sekä jälleen kysymykset MIKSI?

Tulevana jouluna meitä piti olla kolmen sijasta neljä. Olin jo suunnitellut miten joulun pohjoisen reissu järjestyy ja missä kukakin nukkuu mökissä. Nyt Elsa puuttuu. Tuntuu, että tilaa on liikaa. 

Erehdyin kuuntelemaan Raskasta Joulua levyltä "Tulkoon Joulu". Se oli liikaa.. Se vain jotenkin sai taas kaikki asiat pintaan ja koko tuleva joulu alkoi ahdistaa. Monen, monen viikon jälkeen tuli taas sellainen olo, että vetäydyn sohvalle peiton alle ja pysyn siellä, en mene minnekään enkä tee mitään. Onneksi tänään oli epävirallinen työpäivä, joten sain ihan rauhassa laittaa koneen kiinni ja häipyä omien ajatusteni huonoon seuraan..

Poden huonoa omaatuntoa jopa siitä, että tiedän etten jouluaattona pääse Elsan haudalle. Pelkään, että joku ajattelee, että olen hyljännyt Elsan sinne, vaikka eihän oikeasti kukaan niin ajattele! Tai jos ajatteleekin, niin mitä väliä! Onhan mulla oikeus tehdä niinkuin parhaaksi näen. 

A odottaa kovin jo pohjoiseen pääsyä ja joulupukkia! A on pienestä saakka tottunut käymään Lapissa ja muistaa jo paikat sieltä. Päivittäin hän kysyy, että minne me mennään joulupöytään ja koska se pukki oikein tulee.. Nyt itsellä on sellainen olo, ettei välttämättä edes huvittaisi mennä minnekään, voisi vaan jäädä kotiin ja olla tekemättä yhtään mitään. Itseni tuntien tiedän, etten kuitenkaan olisi tekemättä mitään.. 

Toivon, että nämä fiilikset tästä paranevat joulun lähestyessä. Onhan aiemminkin ollut ahdistavia ajatuksia, niin kuin ennen jälkitarkastusta, mutta ne ovat kadonneet ajankohdan lähellä. Kaipa meidän joulusta tulee kuitenkin ihan kiva vapaa perheen kesken.. Jouluun vaan liittyi niin paljon kaikkia suunnitelmia, miten lastenhoito järjestyy hiihtoretkien ja laskettelun aikana jne.. Nyt ei niitä tarvitse murehtia, koska mummi voi vahtia A:ta jos A ei tule meidän mukaan..

Olen pitänyt jotenkin kornina kaikkia koristeita, joita ihmiset vievät lastensa haudoille, mutta nyt olen alkanut miettimään, josko minunkin pitäisi joku pieni enkeli viedä Elsan haudalle, ikäänkuin joululahjaksi,,,

Haudalla

Hautakivi tuli paikoilleen, niin kuin oli luvattukin. Tuntuu aika hölmöltä sanoa, mutta se on kyllä jopa kauniimpi, kuin suunnitelmissa osattiin kuvitella.

Tämä kuva ei ole kaikkein paras, mutta tässä näkyy hyvin millainen tuosta kivestä tuli. Kivi on meidän itse suunnittelema. Kävimme netistä läpi kuvia erilaisista kivistä ja lopulta menimme hautakivipalveluun suunnitelmamme kanssa.

Yksi etappi on siis taas takanapäin.
Olen monet kerrat ajeluttanut kynttilää autossa, ajatuksenani viedä se haudalle. Meillä on kynttilä haudalla palamassa lähes kokoajan. Useimmiten mieheni on vienyt kynttilän sinne, mutta nyt kun kynttilä oli minulla autossa mukana ja kävin asioilla aivan hautausmaan vieressä, päätin, että minun on vihdoin vietävä se kynttilä haudalle yksin. Olen lykännyt kokoajan yksin haudalla käymistä eteenpäin vedoten milloin sateeseen, tuuleen jne. Eilen kuitenkin tein sen.
En olisi uskonut miten kovasti ikävä voi iskeä! Olen käynyt haudalla usein, mutten kertaakaan yksin ennen eilistä.
Huomasin, että edellinen kynttilä oli sammunut lähes heti sytytyksen jälkeen. Minua harmitti aivan suunnattomasti, sillä oli mennyt monta päivää, ettei kynttilä ollut palamassa. Ihan kuin olisin hylännyt lapseni haudan. Eihän kukaan oikeasti niin ajattele, mutta sellainen ajatus mulle tuli mieleen.
Sytytin lyhtyyn uuden kynttilän ja katselin kiveä hetken. Olisin halunnut jäädä siihen, pimeään, kylmään ja sateeseen. Viime aikoina en ole itkenyt kovin usein Elsaa ajatellessani, mutta siinä yksin haudalla ollessani kyyneleet tulivat taas. Ajattelin lähestyvää joulua ja sitä, kuinka meidän joulusta puuttuu yksi ihminen.
Joulun lähestyminen ei ole ollut mitenkään ahdistavaa, mutta eilen tuli sellainen olo, että erityisesti tänä vuonna joulusta puuttuu osa...

Töihin paluusta..

Jonkin verran tulee kyselyä, olenko jo palannut töihin. Osa kavereista sanoo, että älä pidä kiirettä, töitä ehtii tehdä myöhemminkin. Itsellä olisi sellainen olo, että voisi osa-aikaisesti jo palailla töihin, että on jotain säännöllisyyttä näissä päivissä. Tammikuun puoleenväliin saakkahan  mä olen virallisesti äitiyslomalla. Tuntuu kuitenkin hölmöltä olla äitiyslomalla ilman vauvaa..
Mietin töihin paluuta jo oikeastaan reilu kuukausi sitten. Työhönpaluuseen liittyy kuitenkin paljon vaikeita asioita. Ihmiset ihmettelevät miksi palaan nyt jo töihin toisaalta, kaikki eivät edes tienneet, että olen jäämässä äitiyslomalle. Osittain haluaisin tässä vaiheessa töihin, että pelkään, että jos töihin meno pitkittyy, siitä tulee vaikeampaa. Ajankuluessa olen huomannut, että en välttämättä halua puhua niin paljon kohtukuolemasta ja kuolleesta lapsesta, kuin alussa. Alussa oli pakko purkaa kaikki heti ulos, ettei jää märehtimään asioita, mutta nyt kolmisen kuukautta myöhemmin, en halua, että ihmiset ajattelevat minua vain säälittävänä tapauksena, jonka lapsi kuoli ennen kuin syntyikään. Entistä vahvemmin minulla on tunne, ettei kaikkien tarvitse tietää asiasta ollenkaan. Toisaalta en pidä asiaa mitenkään salaisuutena. Keskustelen Elsasta kyllä avoimesti silloin kun haluan. Osittain syynä sille, etten halua kaikkien tietävän on se, että kaikki eivät osaa suhtautua asiaan millään tavalla. Ehkä pahin kommentti, jonka olen kuullut oli se, että kai sinulla on sitten kirjallinen lausunto siitä, että olet myös henkisesti terve! Vaikka lauseen sanonut ihminen pahoitteli heti sanomistaan, se kuvastaa hyvin sitä, mitä ajatuksia ihmisille tulee mieleen.

Monet vastaavan kokeneet ihmiset ovat palanneet jo tässä vaiheessa töihin ja monella on mennyt töihin paluu hyvin. Toisilla työkaverit ovat supatelleet seläntakana ja epäilleet työkykyisyyttä. Omituisesti ihmiset tekevät johtopäätöksiä ja käyttäytyvät hölmösti, kun eivät uskalla suoraan kysyä miten menee. Toiset taas esittävät joka kerta tavatessa surunvalittelunsa. Sekin tuntuu hassulta, mutta ymmärrän, että he ovat oikeasti pahoillaan ja eivät vaan osaa sanoa mitään. Kuten olen varmaan kirjoittanutkin, ainakin olen sanonut monelle, että oikeita sanoja ei ole, mutta pahinta on se, että ohitetaan kokonaan eikä sanota mitään.

Mutta siis töihin paluusta.. Pohdiskelin siis asiaa useamman viikon, ennenkuin otin yhteyttä työpaikalleni. En sen yksityiskohtaisemmin käy kaikkea tähän liittyvää täällä läpi, mutta työnantajani toiminta oli jotain ihan muuta kuin olin kuvitellut. Olin jo aikaisemmin sanonut, että otan yhteyttä jos alkaa tuntua siltä, että haluaisin töihin ennen äitiysloman päättymistä. Se lause oli kai ohitettu kokonaan tai sitten oli tulkittu, että kunhan höpisen. Kolmisen viikkoa sitten ilmoitin, että olisin valmis palaamaan osa-aikaisesti töihin. Toinen toistaan epämääräisempiä kommentteja olen saanut ja nyt tilanne on se, että ei taida töitä löytyä minulle ennen kuin äitiyslomani virallisesti päättyy.. Eivät ota minua takaisin, ennen kuin löytyy tehtäviä ja niitä ei kuulemma ole tällähetkellä riittävästi..  Ensi reaktioni oli se, että eipä sitten palata lainkaan tuohon työpaikkaan, mutta katsotaan nyt. Selvästi on ainakin huomattavissa, että työpaikallani ei osata suhtautua asiaan mitenkään. Olen saanut ihan suoria kommentteja siitä, että en ehkä ole työkykyinen ja yllättävän moni näyttää tietävän Elsan kuolemasta, vaikka en ole itse siitä kertonut. Olisin toivonut, että olisin voinut kertoa niille kelle haluan ja jättää toisille kertomatta, mutta näköjään olen juoruilun kohteena. Saa nähdä mitä lähitulevaisuudessa töiden suhteen tapahtuu, en ole kovin optimistinen mutta toisaalta toivon, että asiat järjestyisivät parhainpäin..  Näköjään kannattaa siis varautua siihenkin, että töihin paluusta ei tule helppoa tai pahimmassa tapauksessa pitää etsiä uusi työpaikka.. Siihen en koe olevani juuri nyt valmis, vaikka toisaalta uudessa paikassa kukaan ei tietäisi mitään....

Matkalla eteenpäin..

Havahduin tänään siihen, että kirjoitin eräälle, joka on kokenut saman, että nyt elämä alkaa vähitellen olla taas raiteillaan. Tuntui jotenkin hassulta huomata, että oikeasti alkaa ajattelemaan, että tällaista elämä nyt on ja nyt ollaan menty eteenpäin. Kolme kuukautta on tavallaan pitkä aika, jotenkin tuntuu, että kaikesta on jo ikuisuus. Aika kuluu liian nopeasti. 

Vaikka sanonkin, että nyt on menty eteenpäin, se ei tarkoita sitä, että Elsa ei olisi enää jatkuvasti ajatuksissa. Tänään, kun ensi lumi oli täällä satanut maahan, mietin kuinka loistava ulkoilukeli tänään olisi pienelle tytölle voinut olla. Enää ajatukset eivät ole kuitenkaan niin lohduttomia kuin vielä muutamia viikkoja sitten. Ikävä on edelleen, mutta nyt pystyy jo ajattelemaan, että mennään sitten A:n kanssa nauttimaan ulkoilmasta.

Vieläkään ( ehkä en enää koskaan.. ? ) en pysty ymmärtämään vanhempia, jotka valittavat, että lapset vievät liikaa aikaa. Miksi ihmeessä tuollaisilla ihmisillä on lapsia? Miten lapsi voi olla rasite? Ovathan lapset joskus rasittavia ja tuntuu, että tekisi mieli mennä jonnekin ihan yksinään, mutta oikeasti en kyllä voisi koskaan sanoa, että oma lapsi on liian rasittava, että tarvitsisin vapaa-aikaa omasta lapsestani. Lapset ovat pieniä kuitenkin vain vähän aikaa..

Ymmärrän toki niitä vanhempia, jotka toimivat lastensa omaishoitajina, niitä, jotka heräävät 5 kertaa yössä, koska lasta pitää kääntää sängyssä, niitä vanhempia, joilla itsellä on jokin sairaus tms. Heille suotakoon vapaapäiviä, jolloin he saavat olla ihan itsekseen. Mutta, en ole koskaan kuullut, että he valittaisivat osastaan.. Sen sijaan, nuo jotka valittavat, että lapset häiritsevät ja vievät liikaa aikaa, ovat ihan tavallisia vanhempia, joille vain omat asiat ovat lastaan tärkeämpiä. Siihen mun ymmärrys ei riitä! Olen jopa sanonut tämän muutamalle ihmiselle ihan suoraan. Todennäköisesti he loukkaantuvat, mutta mitäs sitten?

Välillä mietin, että miksi jaksan välittää muiden tekemisistä, miksen antaisi niiden vaan olla.. Onhan mulla omiakin asioita murehdittavana. Toisaalta, en jaksa jäädä märehtimään asioita, joille en voi mitään. Elämässä on kuitenkin mentävä eteenpäin, nautittava niistä hetkistä ja asioista, jotka on. Menneitä ei voi muuttaa, niiden kanssa täytyy oppia elämään. Kuulostaa kovin kliseiseltä ja ehkä julmaltakin..

Viime päivinä, mulla on usein korvissa soinut tämä Irinan biisi:

 "..mutta paremmin tietävät kertoi jos ei se tapa niin se vahvistaa

nyt mun pitäis olla käsittämättömän vahva"

Viimeiset kolmekuukautta ovat tosiaan tehneet musta vahvemman, kuin ennen.Niin hyvässä kuin pahassakin. Enää se, että mikään ei mennyt niinkuin olin suunnitellut ei tunnu niin pahalta. Tuntuu, että kaikelle on taas löytymässä pohja ja että nyt voi taas alkaa suunnittelemaan asioita eteenpäin. Koskaanhan ei voi tietää, menevätkö asiat niikuin on suunnitellut vai ei, mutta aina kannattaa katsoa eteenpäin positiivisesti! Ehkä kaikella tapahtuneella oli jokin merkitys, joka ehkä selviää joskus myöhemmin. Nyt keskityn vain siihen, mitä mulla on, koitan olla murehtimatta turhista :)

Vaikeita tilanteita..

Viime aikoina on mennyt ihan hyvin. Voisinpa melkein sanoa, että ollaan palattu "normaaliin elämään". Toki monesti tulee mietittyä, että mun piti kyllä tällä äitiyslomalla tehdä jotain aivan muuta kuin mitä olen viime viikkoina tehnyt.

Tänään törmäsin ensimmäistä kertaa vieraaseen ihmiseen, joka kysyi, että montako lasta mulla on. Säikähdin oikeastaan itsekin, kun vastasin nopeasti: "Yksi, vain yksi". Ei vaan tuntunut järkevältä alkaa selittää täysin ventovieraalle ihmiselle, että yksi elävä lapsi ja yksi kuollut vauva.

Samassa paikassa oli useampi äiti ja monta vauvaa. Yhdellä oli juuri ollut ristiäiset viime viikonloppuna. En voinut olla ajattelematta, että meilläkin olisi ihan näinä aikoina pitänyt olla ristiäiset. Ihmeen hyvin selvisin kuitenkin tilanteesta, eikä tullut edes pakokauhua vauvojen keskellä.

Tilaisuus oli seurakunnan järjestämä ja lopussa siellä laulettiin "Jumalan kämmenellä". Jos oikein muistan, se laulettiin myös Elsan hautajaisissa. Siinä kohtaa sain kyllä ihan oikeasti purra huulta, etten alkanut itkeä. Diakonissa ehkä ihmetteli, kun en laulanut mukana, kuten kaikki muut paikallaolleet. Jokainenhan osaa ne sanat. Siinä hetkessä en vaan olisi voinut laulaa ja samalla hillitä itseäni.

Tuntuu jotenkin hassulta myös se, että nyt alkaa huomata, millaisessa sumussa ajoittain on kulkenut. Joistakin tilanteista ei muista mitään, tai muistaa vain osia. Jännä miten ihmismieli pyyhkii asioita pois mielestä tai ei "tallenna" niitä.

Laulun loputtua onneksi sain taas palautettua hymyn ja tuskin kukaan edes huomasi mitään. Nyt jälkeenpäin ajatellen, olen ehkä jopa ylpeä itsestäni. Selvisin tilanteesta ilman paniikkia tai mitään. Ehkä selvitymisessä on taas otettu yksi askel eteenpäin.

Seuraava askel hieman hirvittää. Päätin, että aloitan työt lähiaikoina osa-aikaisesti. Olisin toivonut, ettei minun tarvitsisi mennä takaisin samaan projektiin, josta lähdin, mutta nyt kuitenkin näyttää siltä, että joudun sinne takaisin. En ole kaikille työkavereille kertonut mitään, osa ei kyllä edes tiedä, että jäin äitiyslomalle, mutta osa tietää. Jännittää tilanne, jossa pitää tavata ensimmäistä kertaa ne ihmiset, jotka tiesivät, että jään äitiyslomalle. He varmasti ihmettelevät miksi palaan nyt jo töihin... En osaa vielä sanoa, kerronko kaikille, miten kävi vai kuittaanko asian vaan sillä, että kerron, että mieluummin en puhu omista asioistani töissä.. Aika näyttää varmaan senkin.. Onneksi mulla on töiden suhteen vielä takaportti auki, eli voin sanoa, että en olekaan työkunnossa vaan jatkan äitiyslomaa, jos siltä tuntuu...

Pyhäinpäivä

Koko viikko oli melkoista vuoristorataa. Loppu viikosta olin jo melkein sitä mieltä, että olen tulossa hulluksi. Mielessä pyöri monenlaisia ajatuksia ja tuntui, ettei ahdistavista ajatuksista pääse millään eroon. Keskustelin jonkin verran myös samankokeneiden ihmisten kanssa. Oli absurdia, miten hyvältä tuntui, kun yksi henkilö kirjoitti minulle: "valitettavasti tervetuloa tähän joukkoon.. Lohdutuksena sanottakoon, että tuosta 2-3 kk:n karmeudesta alkaa (tai ainakin itsellä alkoi) hienoinen ylämäki. Elämä jatkuu kuitenkin. Pienin askelin. Syöksyjä alas tulee edelleen silloin kuin niitä vähiten odottaa ja suru on loppuelämän kaveri... Mutta jotenkin se aika vaan sitten kumminkin helpottaa tuskaa ja välillä tämä elämä jopa naurattaa! Isot halit." Tuntui vaan jotenkin lohduttavalta kuulla, että vaikka oli niin pohjalla, niin parempaa olisi odotettavissa ehkä piankin.

Puhäinpäivänä kävimme kynttiläkirkossa kuulemassa, kun Elsa Kristiinan nimi luettiin siellä. Hassua kyllä, sekin piti pyytää erikseen luettavaksi. Tapahtuma sinänsä ei ollut kovin kummallinen. Pappi oli suorastaan kauhea, yliartikuloiva ja hänen äänensä ei sopinut lainkaan tapahtumaan. Ensimmäisenä virtenä oli "Herra kädelläsi". Siinä vaiheessa oli vaikea pidätellä kyyneleitä, sillä se laulettiin myös Elsan siunaustilaisuudessa. Matkalla kirkkoon A kysyi, että mennäänkö me vauvan kirkkoon. Kirkosta on tullut hänelle siis vauvan paikka. Kirkossa A, 3 vuotta oli huolissaan, koska hänellä ei ollut kukkaa. Hänelle on siis jäänyt mieleen se, kun hän noin kuukausi sitten laski ruusun pikkusiskonsa arkulle. Kirkon jälkeen kävimme viemässä haudalle uuden kynttilän. Meillä on siellä koko ajan kynttilä palamassa. A:lle olemme kertoneet, että hauta on meitä varten, jotta meillä on paikka, jossa voimme käydä tervehtimässä vauvaa. A:lle pikkusisko on edelleen vauva, ei Elsa, vaikka me itse puhummekin yleensä aina Elsasta, eikä vauvasta. 

Hautakiveä ei ole vielä tullut, joten hauta näyttää tyhjältä. Onneksi kiven pitäisi tulla ehkäpä vielä tässä kuussa paikoilleen. Nyt siellä on vain kummien ja meidän viemät kukat ja tuo lintulyhty.

Odotin, että Elsan nimen lukemisen ja haudalla käynnin jälkeen ajatukset taas rauhoittuisivat, mutta ei. Kävimme vielä mieheni äidin haudalla. Lähes koko matka istuttiin vain hiljaa puhumatta mitään. Ei ollut oikeastaan sanoja, paitsi se, kuinka ärsyttävä se pappi kirkossa oli. 

Kotiin päästyäni ajattelin, että nyt on pakko puhua. A:n mentyä nukkumaan istuimmekin monta tuntia olohuoneessa ja keskustelimme asioista, vertaistuesta, ihmisten reaktioista jne. Tuo keskustelu oli se, mitä tarvitsin. Sen jälkeen kaikki on taas tuntunut paljon helpommalta. Ihmettelimme myös sitä, miten vähän olemme keskenämme keskustelleet tapahtuneesta. Jotenkin vaan tuntuu usein siltä, ettei löydy oikeaa hetkeä keskustelulle. Onneksi nyt löytyi! Vinkkinä muillekin, ottakaa aikaa itsellenne ja keskustelkaa perheenne kanssa, se on ehkä parasta terapiaa!

Ahdistaa...

Tällä viikolla oli sekä "tuomiopäivä" että laskettuaika.  Tuomiopäivä sinänsä, että saatiin tulokset ruumiinavauksesta ja muista kokeista. Ennen tulosten kuulemista olin hyperaktiivinen, en vaan voinut keskittyä mihinkään ja toisaalta oli pakko keksiä jotain tekemistä, että sai ajatukset muualle.Yllättäen kyllä, nukuin sen edellisen yön ihan hyvin, vaikka kuvittelin, että alitajunnasta tulee vaikka mitä kauhukuvia. Tulosten saanti päivänä tärisin koko aamun, ihan kuin olisi ollut krapula. Itse tulokset olivat ne mistä jo heti varoiteltiin, ei mitään. Elsassa ei ollut mitään vikaa, istukassa ei ollut mitään vikaa. Se oli vain irronnut keskeltä ja sisäinen verenvuoto oli kestänyt jo jonkin aikaa jo ennen kuin menimme sairaalaan. Kuulin myös, että oma elimistöni oli alkanut tuhoamaan punasoluja ja tilanne olisi ollut todella paha, jos tuho olisi päässyt leviämään. 

Ihmettelin aiemmin, että miksi minulta otettiin kilpirauhasarvot pari viikkoa tapahtuneen jälkeen. Nyt minulle selvisi sekin. Verenhukka oli ollut niin suuri, että se olisi voinut aiheuttaa aivovaurion ja se olisi ensimmäisenä näkynyt kilpirauhasarvoissa. Onneksi tulos oli normaali ja mitään vaurioita ei syntynyt. 

Tulosten, tai siis sen ei minkään, saaminen jotenkin rauhoitti Lasketunajan päivä meni rauhallisesti. En oikein ajatellut mitään. Nyt muutama päivä myöhemmin yksi fb päivitys sai sitten taas kaikki ajatukset ja tyhjyyden esiin. Kaveri oli postannut tämän.

Kyseisen kaverini äiti kuoli noin vuosi sitten. Kuvan nähtyäni, kyyneleet tulivat. Suljin koko facebookin, koska en halunnut nähdä kuvaa! "Kirkkaimpana tähtenä tuikkimassa ja elämääni valaisemassa" ja Paskat! Seuraavana tuli raivo. Elsa ei ehtinyt valaista elämääni. Haluan kelata ajan taaksepäin ja haluan, että kaikki on taas hyvin. Tiedän, ettei se ole mahdollista, mutta! Toisaalta mietin, että eihän nuo ihmiset tiedä mitään menettämisestä. He eivät ole menettäneet lastaan. On aivan eri asia, kun vanhempi ihminen kuolee, kuin se, että vielä syntymätön tai ihan pieni lapsi kuolee. Ei niitä voi vaan verrata! Vanhemman ihmisen kanssa jokaisella on muistoja ja hyviä hetkiä, joita voi muistella. Meille ei jäänyt mitään. Sen ainoan kerran kun sain pitää Elsaa sylissäni ja silitellä häntä, hän oli jo kuollut. Tämä kaikki on vaan niin väärin..  

Toisen kerran psykologilla..

En sitten muistanut peruuttaa psykologin tapaamista, joten menin sinne paikalle.

Jälleen kerran mua hiukan ihmetytti se, että ko psykologi kertoi mulle muista asiakkaistaan melko yksityiskohtaisestikin. Mietin vaan, että mitä se musta mahtaa kertoa muille asiakkailleen...

Juteltiin psykologin kanssa niitä näitä, kerrattiin tapahtunutta, puhuttiin tulevasta. Kuulin myös, että viimeisen kahden kuukauden aikana on tullut tällä alueella kaksi uutta kohtukuolemaa. Haluaisin oikeasti tietää, miksi tällä alueella on ollut näitä tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Jos jollain on asiasta enemmän tietoa, otan sitä mielelläni vastaan!

Keskustelimme ihmisten erilaisista tavoista selvitä surusta ja menetyksestä. Kuten olen itsekin huomannut, minulla on vahva tukijoukko, jonka antamalla voimalla olen selvinnyt oikeastaan paremmin kuin olisi voinut kuvitella. Psykologi luokitteli minut selviytyjäksi. Aika lyhyen ajan perusteella tehty luokitus, toivottavasti hän oli oikeassa.

Hassulta tuntui myös se, että aikamme keskusteltuamme, psykologi sanoi, että huomaatko miten pidät tilanteet kokoajan hallinnassa. Se osoittaa kuinka älykäs olet.. Onhan se toki imartelevaa, että pidetään älykkäänä selviytyjänä, mutta väkisinkin tulee mieleen, että vähä-älyisenäkö mä sen lähetteen sinne sain??

Jokatapauksessa, psykologin arvio oli se, ettei tällä hetkellä ole mitään syytä jatkaa käyntejä, vaan saan itse katsoa tulosten (tai niiden puutteen) jälkeen, että haluanko vielä käydä juttelemassa hänen kanssaan..

Tästä tuli mieleen, että toivottavasti ne ihmiset, jotka samassa tilanteessa tarvitsevat ammattiapua, todella saavat sitä, eikä tämä kahden käynnin ratkaisu ole mikään yleinen käytäntö. Kuten "vertaistuki-ihmisten" kanssa käydyistä keskusteluista olen kuullut, olen tässä alkutaipaleella ainakin päässyt "helpolla". Toivottavasti niin on jatkossakin, vaikka tiedän, että "takapakkia" tulee vielä eteen ja todennäköisesti monta kertaa.

Viestejä tutuilta ja tuntemattomilta

Ystävien lisäksi vertaistuen vaikutus on uskomatonta. Olen käynyt lukemassa muiden saman asian kokeneiden blogeja ja on yllättävää, kuinka samanlaisia asioita kaikki ovat käyneet läpi.

Eniten mieltä ovat lämmittäneet viestit, joita olen saanut viime päivinä. Laitoin erään blogin kirjoittajalle viestin, koska hänen tekstinsä olisivat voineet ihan yhtä hyvin olla minun kirjoittamia. Hän lähetti minulle sähköpostia: "Otan osaa tuoreeseen suruusi. Tuntuu pahalta ajatella, että elät nyt niitä kaikkein raskaimpia kuukausia.."

Saman kokeneena hän tietysti tietää, mitä kaikkea minullakin on vielä edessä, mutta se, että hän oman suruprosessinsa keskellä jaksaa vielä murehtia muidenkin puolesta, osoittaa, kuinka ihania ihmisiä maailmassa on <3

Vähän aikaa sitten kuolinilmoituksemme oli lehdessä. Muutama tuttu oli nähnyt sen ja laittoi viestiä: "Olemme sanattomia, jos haluat puhua, olemme täällä". Noiden tuttavien kanssa en juurikaan ole ollut tekemisissä, mutta jotenkin tuntuu lohduttavalta, että hekin ovat olemassa, vaikken todennäköisesti koskaan heidän kanssaan sen enempää tule asioista puhumaan. Vaikka eihän sitä tiedä. Kuten on huomattu, yllättäviä asioita tapahtuu.

Osa ystävistäni on kertonut, että he tuntevat avuttomuutta, kun eivät tiedä miten auttaisivat. Teille kaikille haluan sanoa, että paras apu on olemassa olonne! Kaikkein pahinta on hiljaisuus. Minullakin on ystäviä, jotka ovat kyllä soitelleet, mutta Elsasta he eivät ole sanoneet sanaakaan. Ymmärrän kyllä, että aiheesta on vaikea puhua, mutta minusta hiljaisuus tuntuu kaikkein pahimmalta. Puhun ystävieni kanssa kaikesta, usein on kiva puhua aivan täysin arkisista asioista, kuten vääränkokoisista kahvilusikoista (tämä tuli puheeksi yhtenä päivänä yhden tutun kanssa ja nauratti oikein jälkeenpäin, kuinka hölmöä, mutta samalla vapauttavaa on puhua "vain kahvilusikoista" :D ), mutta Elsa on ja tulee aina olemaan osa elämääni, ei siitä tarvitse olla puhumatta. Tuntuu hiukan pahalta sanoa tämä, mutta tapahtunutta ei voi muuttaa, eikä sitä saa peruutettua. ehkä yllättävänkin nopeasti, olen alkanut katsomaan enemmän eteenpäin, kuin miettimään sitä, miksi tämän kaiken piti tapahtua. Palaan ehkä vielä tulevaisuudessa taaksepäin ja mietin niitä samoja kysymyksiä, kuin heti ensimmäisinä päivinä, mutta tällä hetkellä kaiken ikävän ja surullisten hetkien keskellä mietin myös sitä, mitä kaikkea ihanaa elämässä on vielä edessäpäin! :)

Vielä kerran, kiitos kaikista keskusteluista ystävilleni, kiitos tutuille ja tuntemattomille viesteistänne, otan niitä vieläkin mielelläni vastaan

Vaatteet..

Ihmiselle tulee omituisia ajatuksia mieleen.. Meillä lojuu alakerrassa äitiyspakkaus ja muita vauvan vaatteita. En halua tehdä niille mitään vielä, koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Hetkittäin mun tekisi mieli polttaa ne kaikki! Tuhota äitiysvaatteet, joita käytin Elsaa odottaessani, polttaa kaikki mikä on ostettu Elsaa varten. 

En ole toteuttanut suunnitelmaani, jos sittenkin haluan jossain vaiheessa säilyttää jotakin, mitä ehdin ostaa..

Nämä syksyn ensimmäiset pakkasaamut saavat minut miettimään noita vaatteita. Mietin, miten olin suunnitellut kaiken menevän. Välillä tuntuu siltä, ettei kannattaisi suunnitella mitään. Mitä jos suunnitteleekin turhaan, kuten tein seuraavan vuoden suunnitelman. Vuoden, jonka suunnitelmat eivät koskaan tapahtuneet..

Jokinaika sitten kirjoitin turhautumisestani ihmisten pinnallisuuteen.. Mietin samalla, miten pinnalliselta vaatteiden ajattelu tuntuu. Ihan kuin ei tärkeämpiä asioita olisi mietittävänä. Miten vaatteisiin saattaa kiteytyä niin monta ajatusta? Raivoa vaatteita kohtaan.. Tuntuu typerältä, mutta toisaalta ne kuvaavat sitä kaikkea odotusta, suunnittelua ja menetystä!

Toisaalta haluaisin kaiken pois, mutta toisaalta niihin liittyy toivoa tulevasta. Toivoa onnesta ja tulevaisuudesta. Toisaalta mielessä pyörii ajatus, etten voi niitä koskaan käyttää, koska ne on ostettu jollekin, joka on kuollut. Ihan kuin kuolema olisi ollut vaatteiden vika tai niistä johtuva.

Toistaiseksi tyydyn siirtämään kaikki tavarat varaston nurkkaan, odottamaan hetkeä, jolloin osaan päättää, mitä niille aion tehdä. En tiedä tuleeko sitä hetkeä koskaan, mutta nyt en ainakaan halua tehdä niille mitään. En myöskään halua katsoa niitä, koska en voi olla miettimättä, miltä ne olisivat näyttäneet Elsan päällä, olisiko ne olleet milloin sopivia hänelle.... Mitkä värit olisivat näyttäneet parhaalta hänen päällään. Ihanan pienen tummatukkaisen tyttöni päällä.

P**ka päivä! Miksi? Mitä jos..

Tämä aamu aloitettiin naurulla ja kolmevuotiaan kiukuttelulla siitä, miksei aamupalaksi voi syödä tikkaria. Tänään siis juhlimme esikoisemme synttäreitä.

Mieleen tuli aamu kolmen vuoden takaa, kun turhautuneena lähdin synnärille tarkastukseen. Viikkoja oli silloin 41+6. Yllätyksekseni sairaalassa päätettiin kuitenkin käynnistää synnytys juuri sinä päivänä. Illalla meillä olikin sitten sylissä maailman ihanin tyttö vauva!

Esikoisen synttärionnitteluja lukiessani silmiini osui Pekka Simojoen "Perhonen kappaleen" pätkä "Mureni taika, mitä on aika? Missä on perhonen?"

Tuo lyhyt pätkä nosti kaikki tunteet pintaan, vihan, ikävän, pelon, kaikki! Reilu pari viikkoa tästä ja meillä olisi voinut taas olla onnellinen päivä, mutta ei! Ajattelen kauhulla sitä hetkeä kun nuo pienet sydänäänet ovat loppuneet. Miksi!!!!

Viime yönä näin painajaisia tuosta lähes kuukauden takaisesta päivästä. Eilen illalla vielä sanoin ystävälleni, että kaikki menee hyvin. Tämä on varmaan sitä vuoristorataa, jota moni on sanonut elämämme olevan tulevaisuudessa..

Parin viikon päästä olisi voinut olla onnellinen päivä, nyt odotan vain sitä, saadaanko koskaan selville syytä, miksi emme saaneetkaan toista tytärtämme elämään kanssamme. Noiden tulosten saamisen lähentyminen on varmaan osa syyllinen öisiin painajaisiini.. Mielessä pyörii, mitä jos.. entä jos en olisi tehnyt niin paljon töitä. Vuosihan on ollut töiden puolesta stressaava, voiko se olla syynä? entä jos olisin tehnyt niin tai näin enkä niinkuin tein... Mitä jos nämä kaikki kysymykset jäävätkin ilman vastausta? Sairaalassa lähes jokainen sanoi, että kannattaa varautua siihen, ettei mitään selitystä tapahtuneelle tule koskaan..

Toisaalta mieleen tulee, mitä jos tuleekin jokin syy? Mitä jos syy on sellainen, johon olisin voinut vaikuttaa? Kaikki ovat vakuuttaneet minulle, ettei mikään mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä ole syynä, mutta mitä jos onkin?

Tänään pitäisi myös laatia kuolinilmoituksen teksti.. Tai ajatustasolla se on jo valmiina, mutta se pitäisi ilmoittaa lehteen, jotta ilmoitus ehtisi viikonlopuksi. Olen jo lykännyt sen laittamista monta päivää. Oma olo varmaan taas helpottuisi, jos nyt lähettäisin ne tiedot. Olisi taas yksi asia hoidettu...

Tänään on taas päivä, jona tekisi mieli hautautua peiton alle ja toivoa, että tämä kaikki olisikin vain pahaa unta ja herätessä kaikki olisi hyvin...

Kiukkua ihmisten pinnallisuudesta..

Olen täälläkin kirjoittanut siitä, kuinka ihania ystäviä mulla on.. Kiitokset heille!

Nyt on pakko kuitenki purkautua ihan vastakkaisesta aiheesta.. Kaikki tuttuni eivät tiedä tapahtuneesta, enkä tiedä kerronko heille koskaan. Kyse ei ole mistään kovin läheisistä ihmisistä, kuitenkin sellaisista, joiden kanssa olen tekemisissä lähes viikoittain.

Mua suorastaan raivostuttaa tai välillä jopa itkettää se, kuinka "pää omassa pe**ssään" osa ihmisistä elää! Suuttumukseni on ehkä osittain aiheetonta, en tiedä. Kaikki lähti siitä, että eräs tuttuni oli juhlimassa. Biletyksen jälkeen hän oli huomannut, ettei kaapissa ollutkaan lapselle ruokaa. Olen joskus auttanut häntä, koska hän on pienituloinen yh. Nyt en kuitenkaan jaksanut vastata hänelle. Tänä aamuna huomasin sitten, että hän oli laittanut kiukkuisen viestin, "sais sitä vastatakin jotain". Joo, olisi varmaan kohteliasta, mutta V**ako mun tarvii aina olla kohtelias muille??

Mitäs ryyppäsi lapsen ruokarahat. Kyseessä on aikuinen ihminen, jonka pitäisi ihan oikeasti itse osata huolehtia asioistaan. Mietin jopa sitä, että olisin poistanut hänet kavereistani fb:ssä, mutta annan olla. Hänen viestinsä tosin eivät tule enää mulle läpi.

Syy kiukulleni on ehkä siinä, että miksi ihmeessä ihmisellä on lapsi, jos rahat laitetaan mieluummin viinaan kuin lapsen tarpeisiin. Mulla itselläni on ihan ok tulot ja lapselleni on aina ruokaa ja vaatteita. Pitkään itseasiassa meni niin, että huomasin, etten osta itselleni mitään vaan kaikki ostokseni on olleet A:lle. A ei saa kaikkea, mitä haluaa. Meillä on itseasiassa muutaman viime kuukauden aikana usein toistunut keskustelu: A: "mutta minä haluan!" Minä :" Joo, minäkin haluaisin miljoonan" A: "Et halua, minä haluan!" Kyse ei niinkään ole rahasta, vaan siitä, että elämässä ei vaan aina saa kaikkea mitä haluaa, eikä mun mielestä ole väärin, että 3 v:kin alkaisi vähitellen ymmärtää sen.

Viimeisten viikkojen aikana mua on entistä enemmän ärsyttänyt ihmisten itsekeskeisyys. Kuuntelen toki ystävieni murheet ja huolet kuten ennenkin, mutta toivoisin, että joskus ihmiset miettisivät ennen purkauksiaan, mitä sanovat tai tekevät. 

Humans of New York sivustolla on mielestäni ihania ajatuksia. Siellä on kuvia ihmisistä ja alla heidän tarinaansa. Jokainen voisi edes kerran kuukaudessa pysähtyä miettimään sitä, että lähellä olevatkaan ihmiset eivät aina ole sitä miltä näyttävät vaan naurun tai kyynelten takana voi olla isojakin asioita, joista he eivät ehkä halua puhua tai joita et huomaa pelkästään ulkoisesta olemuksesta...

Hautajaispäivä

Tänään on taas otettu yksi askel eteenpäin. Elsa Kristiinan hautajaiset olivat eilen aamulla yhdeksältä.

Koko tilaisuus tuntui jotenkin omituiselta, olin ikäänkuin seuraamassa sivusta jotain tapahtumaa. Pappi puhui kauniisti ja hänen hankkimansa laulaja ja soittaja esiintyivät hyvin. Paikalla olivat vain isovanhemmat ja meidän kummankin yksi sisarus ja tietysti koko meidän perhe. Ystäväni Sanna oli kuvaajana paikalla. Olen ikuisesti kiitollinen Sannalle, että hän tuli paikalle. Ei varmasti ole helppo paikka toimia kuvaajana vauvan hautajaisissa!

Kummit asuvat sen verran kaukana, etteivät päässeet paikalle, mutta he lähettivät kauniit kukat meille. 

Kortissa oli teksti:

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy, vaan ihana enkeli vierellä käy.

Suureen suruunne osaa ottaen Elsa Kristiinan kummit J&J G 

Päivä oli muuten ensimmäinen syyspäivä tänä vuonna. Aamulla lämpötila oli lähes pakkasella, syksyinen sää verhoili metsän ja pellot sumuun ja vähitellen auriko alkoi pilkistää pilvien lomasta. Iltapäivällä ei näkynyt enää yhtään pilveä. Juuri sellainen ilma, jota rakastan! Jos Elsa olisi saanut elää, olisimme varmasti molemmat nauttineet kirpeistä syysaamuista! Nyt tyydyn vain siihen ajatukseen, että Elsa on mukanani syksyn ensi pakkasissa, syystuulessa ja auringon paisteessa.

Matkalla kirkkoon A:lla oli paljon kysymyksiä. "Minne taivaaseen vauva meni?, Onko se taivas meidän katossa? Minkä pilven päällä vauva katsoo meitä?" A:lle on siis kerrottu, että vauvassa oli sellainen vika, ettei se voinut tulla meille kotiin vaan meni taivaaseen ja katselee meitä sieltä. Hänelle on sanottu, että vauvalla on hyvä olla taivaassa. Kysymyksiä tulee varmasti vielä monta eteen, kunhan A käsittää asian paremmin. Toivottavasti osaan jatkossakin vastata hänen kysymyksiinsä!

Kirkossa pappi puhui kauniisti. Hän selitti A:lle, että ensi kesänä A voi löytää pihalta tyhjän perhosen kotilon. Perhonen ei tarvitse sitä enää, samalla tavalla, kuin Elsa ei enää tarvitse sitä kuorta, jonka laskemme hautaan. Tuo oli mielestäni viisaasti kuvailtu! Ajattelin laittaa papille vietiä, josko hän voisi laittaa puheensa sähköpostiin, sillä en muista puoliakaan siitä, mitä kirkossa puhuttiin. Seisoimme kaikki arkun ympärillä ja siunasimme Elsan. Saimme myös kastekynttilän, vaikka Elsaa ei virallisesti koskaan kastetukaan. Voimme polttaa sitä kaikkina tärkeinä päivinä ja muistaa siten Elsaa.

Ylätunnisteessa näkyy nyt kuva matkasta kirkosta hautausmaalle. Kuvaan on saatu loistavasti mukaan tuon hetken päättymättömyys. Laskimme Elsan hautaan yhdessä mieheni kanssa. Näin jälkeen päin mieleen tulee ajatus, että ei kenenkään kuulu tehdä niin. Ei kenenkään kuuluisi laskea omaa pientä lastaan hautaan! Kokemus, jonka voisin vaihtaa pois tai toisaalta, en halua. Elsa on osa meidän perhettä, vaikkei koskaan tullutkaan tänne kotiin...

A:lle kerrottiin, että arkku lasketaan sinne hautausmaalle, jotta meillä on paikka, jonne voimme mennä, kun haluamme sytyttää kynttilän tai viedä kukkia Elsalle. Se on paikka meitä varten. Elsa hymyilee meille pilvien päältä ja näkee, että muistamme häntä, kun käymme sytyttämässä kynttilän tai viemässä kukkia.

Iltapäivän A oli tarhassa. Hän viihtyy siellä hyvin kavereidensa kanssa, joten emme ole halunneet sotkea hänen arkirytmiään, vaan hän on tarhassa ihan normaalisti. Mieheni selasi taas hautakiviä netistä. Tällä kertaa löytyi sellainen, joka vastasi ajatuksiamme siitä, millaisen kiven haluamme. Ajoimme Turkuun katsomaan kiveä ja saimmekin sen tilattua. Ei ihan sellaista, joka kuvassa oli, vaan vielä paremman! Kiviliike lupasi myös, että kivi toimitetaan vielä tämän syksyn aikana. Olin varautunut mielessäni siihen, että se tulee vasta keväällä, mutta näillä näkymin se tuleekin jo parin kuukauden sisällä!

Yksi vaihe kaikkine järjestelyineen on nyt takana. Yksi tehtävä vähemmän. Pelottaa ajatus siitä, että mitä nyt tehdään...

Maanantai...

Viikonloppu on ohi kaikkine päikkäritaisteluineen A:n kanssa. Viikonlopun aikana mietin, onko mikään muuttunut. Pestään pyykkiä, nauretaan, taistellaan uhmaikäisen kanssa siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Puhun kaikesta tapahtuneesta, niin kuin siitä olisi jo ikuisuus.. Kaksi viikkoahan siitä kaikesta vasta on.

Perjantaina sain vihdoin soitettua äidilleni ja kerrottua, mitä on tapahtunut. Äiti järkyttyi. Perjantai illalla ja lauantaina mietinkin vain, että miten hän pärjää. Hän oli mennyt pikkusysterini luo, koska ei halunnut olla yksin. Äiti oli soittanut myös isosiskolleni ja kertonut. Siskon kanssa soitellaan muutaman kerran vuodessa, eikä mulle tullut mieleenikään soittaa hänelle. Nähdään muutenkin vain synttäreillä ja joskus satunnaisesti äitienpäivänä, jos silloinkaan. Systeri laittoi tekstiviestin: "Voimia koko perheelle!" Hetken mietin, josko kertoisin hänelle tulossa olevista hautajaisista, mutta plääh, mitä turhaan. Mulle on oikeastaan aivan sama, onko hän paikalla vai ei. Tai tarkemmin ajatellen, parempi, että pysyy pois. A:n synttäreille mun täytyy se varmaan kuitenkin kutsua hössöttämään.. Meillä on ikäeroa niin paljon, että me ollaan oikeastaan aina oltu tekemisissä vain siksi, että ollaan sukulaisia, ei siksi, että meillä olisi oikeastaan mitään yhteistä. Sorry sys, mutta niin se vaan on. Me nyt satutaan olemaan sukulaisia, ei sen enempää..

Viikonlopun ainana kaiveltiin A:lle hautajaisvaatteet. Tiistaihin on jotenkin tosi pitkä aika vielä, mutta nyt kaikki on valmiina. Mennään vaan paikan päälle ja se on siinä. Kaikki ajatukset tuntuu jotenkin kaukaisilta kaiken arkisen puuhastelun keskellä.

Nyt maanantai aamuna, kun P lähti töihin ja A tarhaan, kaikki tuntuu taas jotenkin tyhjältä. Juon kahvia, kun en muutakaan osaa tehdä. Tätäkö tää nyt sitten on kaikki seuraavat kuukaudet? Jotain pitäisi keksiä, kun vaan jaksaisi.. Välillä mietin, pitäisikö tehdä koulutehtäviä, mutta sitten en taas jaksa.. Mietin, käytänkö vaan kaikkea tapahtunutta tekosyynä, vai  pitäisikö oikeasti jonkin aikaa vaan olla tekemättä mitään.. Toisaalta pelkään, että aika menee liian nopeasti. Kohta on jo lokakuu...

Mieleni tekisi painua metsään, juosta vähintään puolimaraton tai jotain, mutta.. Leikkaus oli niin raju, etten voi moneen viikkoon vielä tehdä kunnolla mitään.. Koirien kanssa en voi mennä lenkille, en treenaamaan... Tämä ei sovi mulle ollenkaan. Olo on tyhjä ja turhautunut...  Ulkona kaikki on niin kaunista. Mä rakastan syksyä, kirpeitä aamuja ja värikkäitä lehtiä puissa. Lapissa olisi nyt ruska. Siellä saisi nauttia hiljaisuudesta ja luonnosta. Voisi olla ihan rauhassa, mutta.. en mä päässyt tänäkään vuonna ruskaretkelle. Ehkä vielä joskus!

Ajatuksissani pyörii myös mitä ihmeellisimpiä asioita. A:n ollessa päikkäreillä, mun on pakko käydä tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Pihalla mun pitää tarkistaa koko ajan, ettei hän vaan juokse tielle auton alle..Kun A ja P lähtee kauppaan, tuijotan kelloa ja mietin, että toivottavasti ei tapahdu mitään pahaa. Mielessäni mietin, että mitä jos ne ajaakin matkalla kolarin tai jotain.. Tiedän, että huolehdin pääosin turhaan, mutta kahden viikon takaiset tapahtumat ovat saaaneet mut miettimään ja murehtimaan kaikkea, mitä voi tapahtua.. ei kai nää pelot ja kauhukuvat ole pysyviä?? Mä tiedän, ettei saisi heittäytyä ylisuojelevaksi, mutta se on niin vaikeaa..

Josko tämä harmaa maanantai aamu tästä kirkastuisi. Aina auringon kurkistaessa pilven takaa, mietin, että Elsa kurkistaa sieltä ja kertoo, että :"Äiti, kaikki on hyvin!"...

PS. Uskomatonta, miten tämä kirjoittaminen auttaa! Nyt on taas paljon energisempi olo :)

Kauheimmat hetket..

Vajaa kaksi viikkoa sitten oli perheeni pahin hetki. Vauvamme oli kuollut ja minut kiidätettiin leikkuriin. Kaikki olivat paniikissa, koska ei tiedetty kuinka tässä lopulta käy. Istukka oli irronnut ja menetin koko ajan paljon verta. Noin puolessa tunnissa olin romahtanut totaalisesti. Itse muistan vain, että sanoin miehelleni, että miksei ne voi leikata vauvaa ulos, en jaksa odottaa synnytystä joka käynnistettäisiin.

Varmaan kymmenen minuuttia tuon lauseen jälkeen muistan, että joku töni minua ja käski pysyä hereillä. Kuulin myös, että sanottiin, että onneksi veripussit olivat valmiina ja tippa saatiin paikoilleen. Sitten mentiin leikkaussaliin. Minä huolehdin vain koirista, niiden pitäisi päästä ulos. Joku sanoi, että nyt ei ole aika miettiä sellaista ja että mieheni olisi parempi jäädä paikan päälle. Leikkurissa oli ihmisiä vaikka kuinka paljon. Minulla kädet täynnä kanyyleita. En oikeastaan enää tiennyt mitä tapahtuu. Muistan, että pöytä kallistettiin ja sitten ei mitään, ennen kuin heräämössä joskus muutaman tunnin kuluttua..

Jälkikäteen kuulin, että selviämisestäni ei hetkellisesti ainakaan ollut varmuutta ja minut melkein siirrettiin teho-osastolle. Toisaalta ehkä onni, etten tiedä kaikkea. Kauhulla ajattelen sitä, että mieheni oli juuri kuullut, että vauvamme on kuollut, sai nyt myös miettiä sitä onko minua enää kohta vai menettikö hän yhdellä kertaa meidät molemmat. En edes osaa kuvitella, mitä kauhukuvia hänellä on ollut mielessä silloin!

Ennen leikkausta olin menettänyt 3 litraa verta! Verenpaine ja hemoglobiini olivat käyneet niin alhaalla, etten ole ikinä edes kuullut kenelläkään olevan sellaisia lukemia. Muutaman tunnin aikana minulle oli annettu 8 pussia punasoluja, 10 pussia jääplasmaa ja 5 pussia trombosyytteja. Järkyttävät määrät! Näin myöhemmin nuo pussit tyhjinä, niitä oli paljon! Kokonaisuudessaan olin menettänyt verta lähes 4 litraa. Olin siis erittäin onnekas, että olimme jo valmiiksi sairaalassa. En edes halua ajatella, sitä mitä olisi tapahtunut, jos emme olisi olleet!

Seuraavana päivänä, maanantaina, minulle kerrottiin tästä kaikesta. En kokonaisuudessaan edes käsittänyt asiaa. Se tuntui jotenkin etäiseltä. Tiesin, että vauvaa meillä ei ole ja että koko seuraavan vuoden suunnitelmat olivat juuri kadonneet kuin tuhka tuuleen. Se tuntui lohduttomalta. Pohja oli viety. Pääsin maanantaina päivällä jo osastolle. Siellä minulle iski kauhea ikävä. Halusin kotiin halaamaan A:ta ja P:tä. Minulle oli sanottu, että joudun olemaan sairaalassa ainakin viikon. Ajattelin, etten varmasti ole!

Päivän aikana fyysinen oloni alkoi kohentua ja illalla pääsinkin jo jaloilleni. Yllättävän nopeasti kaikkien mukaan. Sairaalapastori, sosiaalityöntekijä ja psykiatrinen sairaanhoitaja olivat käyneet päivällä. Nyt myöhemmin näin papereista, että sinne oli kirjattu, että olin itkuinen, mutta kasasin itseni nopeasti. Asioista puhuminen olikin yllättävän helppoa. Illalla myös A ja P tulivat yhdessä katsomaan minua. Sain halata heitä!!

Nyt alettiin jo väläyttelemään vaihtoehtoa, että saattaisinkin päästä nopeasti kotiin.

Tiistaina olo oli edelleen epätodellinen, mutta pääsin liikkumaan. Viimeiset letkut yms otettiin pois ja sain liikkua vapaasti. Hoitaja sanoi, että lääkäri voisi päivällä tulla tekemään arviota kotiinpääsystäni, koska verikokeiden tulokset olivat kokoajan tasaisesti paranemassa. Lääkäri tuli kyyneleet silmissä juttelemaan ja antoikin minulle luvan kotiutua jo samana päivänä, jos ei viimeisissä verikokeissa olisi mitään syytä, miksi he pitäisivät minua osastolla.

Aloin tuijottaa kelloa! En voinut uskoa, että pääsen kotiin! Olisi ihana päästä A:n ja P:n kanssa kotiin ja P:n ei tarvitsisi olla iltaa yksin A:n nukkumaan menon jälkeen! Onneksi pääsin kotiin, olisin varmaan tullut hulluksi siellä valkoisia seiniä tuijotellessa...

Viimeinen tapaaminen..

Eilen haettiin meidän pieni patologian laitokselta omalle kotipaikkakunnalle.
Seisoimme kappelin edessä odottaen ja täristen. Matkalla parkkipaikalta tuolle ovelle mielessä kävi
ajatus, että jos mikään ei olisikaan totta, jos en menisi sinne. Tiesin kyllä mielessäni, ettei se muuttaisi mitään, mutta jotenkin tuo ajatus hiipi mieleeni.

Kappelissa meitä odotti sairaalapappi ja hautaustoimiston työntekijä. Pieni arkku oli siellä edessä avoimena. Menin sen viereen ja mietin vielä, miten kaunis tuo pieni enkelilapsi onkaan! Silittelin pientä ja otimme vielä viimeiset kuvat hänestä.

Miten pieni ja kaunis tuo lapsemme onkaan. En olisi halunnut poistua paikalta lainkaan. Olisin halunnut jäädä siihen hetkeen vaikka se olikin raskas ja surullinen. Emme näkisi enää koskaan.

Saatto omalle kotipaikkakunnalle oli hiljainen, emme puhuneet juurikaan mitään. Vaikka en ajanut halusin tarkkaan katsoa, ettei kukaan tule meidän ja ruumisauton väliin. Saatoimme lapsemme oman kotipaikkakunnan kylmiöön. Siellä hän odottaa muutaman päivän, kunnes siunaamme hänet ja laskemme hautaan. Mieheni kysyi arkun kannosta hautausmaalle. En pystynyt ajattelemaan kyynelehtimättä koko asiaa. Se on niin lopullista!

Pappi sanoi, ettei mitään käytännön asioita kannattaisi miettiä tänä päivänä. Kotiin päästyämme mietimme kuitenkin lauluja, hautakiveä ja tilaisuutta. Emme vain saaneet muutakaan tehtyä. Mieheni oli hyvin hiljainen. Emme saaneet sanotuksi muuta kuin, että "Ei tämän kuuluisi mennä näin!"

Iltapäivällä kävimme tilaamassa muistokukat. Muistovihkoon tulee kauniita syksyn värejä ja hiukan valkoista. Toivon, että kukkakauppa osaa tehdä kuvailujeni mukaan kauniin vihon. Näemme sen ensi maanantaina...

jotenkin käytännön asioiden hoito sai mielen rauhoittumaan.. Välillä kyyneleet tulivat, mutta vakuutin kuitenkin kaikille, että tästä vielä selvitään ja kaikki on niin hyvin kuin tässä tilanteessa vain voi olla.

Ikävä ei varmasti lopu koskaan!!

Psykologilla...

Lähete psykologille tuli yllättävänkin nopeasti. Nyt olen jo käynyt siellä. 10 päivää kaiken tapahtuneen jälkeen.

Tulipahan käytyä, näin päällimmäisinä fiiliksinä. Ihan mukava nainen, oli lukenut kaikki tekstit jne. Mutta.. mietin nyt käynnin jälkeen, että oliko tästä mitään hyötyä. Pari tuntia päivästä meni ja parkkimaksu. Juuri muuta ei jäänyt käteen..

Tiedän, että elän tunteiden vuoristorataa ja kaikki hölmöt pelot, kiukku, raivo, jne. ne on normaaleja reaktioita tässä tilanteessa.

Samoja asioita olen puhunut ystävilleni. Toki mietin jaksavatko ystävät oikeasti kuunnella tai miltä heistä tuntuu, kun puran näinkin rankkoja asioita heille. Mulle he toimivat kuitenkin psykologeina. Osa heistä on kyllä oikeastikin psykologeja tai psykiatrian sairaanhoitajia, mutta me jutellaan ystävinä.

Psykologin tarkoituksena on kai havainnoida kaikkea mielessäni liikkuvaa ja tehdä arvionsa sen pohjalta, että tarvitsenko kenties lisäapua tai lääkkeitä. En tarvitse, tiedän sen. Psykologi oli myös samaa mieltä.

Varasin seuraavan ajan, mutta en ole lainkaan varma siitä menenkö sinne.. Ei kai siellä ole pakko käydä? Miksi turhaan? Joku muu saattaa sitä paitsi tarvita juuri sitä minun käyttämääni aikaa kipeämmin kuin minä. Mulla on ystävät, jotka ovat viimeisen reilun viikon aikana osoittautuneet ehkäpä vielä arvokkaammiksi kuin olen ikinä osannut ajatella! Miten voinkaan ikinä kiittää heitä heidän olemassaolostaan riittävästi!?

Löysin muuten sattumalta tämän Johanna Kurkelan ihanan laulun, josta on nyt tullut yksi lemppareistani, vaikken Johanna Kurkelaa ole radiokuuntelua enempää koskaan kuunnellut.. 
Voi kun tämän saisi soittaa siunaustilaisuudessa...

https://www.youtube.com/watch?v=gDnX0Qnfi2s&noredirect=1

IKÄVÄ!!

En ole jaksanut käydä läpi viimeisen viikon tapahtumia. Mulla on niin kova ikävä! Mulle ei jäänyt mitään ihanasta tytöstämme!
Varta vasten vauvalle hankitut tavarat on piilotettu, koska mä en vaan pysty katsomaan niitä. Hetkittäin tulee tunne, että mun pitäisi lajitella niitä, mutta ei, mä en halua..
Kaksi päivää on nyt mennyt tässä ikävässä ja tyhjyydessä. Pihalla mietin, miten olin ajatellut, että voin leikkiä A:n kanssa tuossa ja tuossa kun vauva nukkuu. Nyt niitä päiviä ei tule koskaan!

Eilen olisi ollut se päivä, jolloin äitiylomani olisi alkanut. Aika, jolloin voin valmistella kaikki uutta perheenjäsentä varten... Nyt tuijotan vain tyhjää.. Mitään ei tarvitse tehdä. Hautajaisjärjestelyt ovat lähes valmiit. Eilen sain valmiiksi vaatteet, jotka vauvalle laitetaan arkkuun. Tuntuu typerältä ajatella, että vaatteet ovat ainakin tarpeeksi väljät, eivätkä purista. Eihän vauva sitä enää tunne.

Halusin kuitenkin tehdä hänelle edes jotakin. Viimeistelyvaiheessa iski kauhu! Nämä ovat viimeiset vaatteet, jotka teen hänelle. Olisin halunnut tehdä niin paljon enemmän. En koskaan edes päässyt kuulemaan itkua tai naurua.

Tämä on niin väärin! Illalla, kun tein pieniä sukkia A kysyi, mikä tosta tulee. Kerroin sen olevan vauvan sukka. A katsoi minua ja sanoi, "ei vauva tule tänne". Hänelle on kerrottu, että vauva ei tule kotiin vaan on mennyt taivaaseen. Ei vajaa kolmevuotias ymmärrä enempää kuin sen, ettei vauva tulekaan.

Toinen tyttöni oli niin täydellinen. Hän oli kaunis! Niin kaunis, kuin pieni vain voi olla. Hetken sain pitää häntä sylissäni, mutta nyt haluaisin halata. Haluaisin pitää häntä sylissäni. Miksi minulta vietiin se mahdollisuus???

Tänään pitää viedä nuo tekemäni vaatteet hautaustoimistoon. Huomenna vauvamme laitetaan arkkuun. Mietin koko ajan, miltä hän nyt näyttää. Voinko vielä kerran saada hänet syliini.. En tiedä. Tiedän sen kai huomenna..

Tässä hänen vaatteensa, jotka ovat ensimmäiset ja viimeiset.

Ainakin haluan hänestä vielä kuvan nämä vaatteet päällä. Tyhjyyden lisäksi mulle jää sentään edes muutama valokuva.. Niistä ei paljon ole lohtua, mutta on edes jotakin...

Ei sydänääniä!

Synnärillä mentiin tarkkailuhuoneeseen,  kuten oletinkin. Kätikö pyysi istumaan tuoliin, mietin mielessäni, että enkö voisi mennä vieressä olevalle sängylle makaamaan. Se houkutteli enemmän, mutten kuitenkaan jaksanut sanoa mitään. Kätilö otti laitteen, jolla kuunnellaan sydänäänet. Odotin kuulevani sen tutun sykkeen, mutta!
Laitteesta kuului vaimea syke. Kätilö koitti toisesta kohtaa, otti minua ranteesta etsien pulssiani. Tässä vaiheessa ajattelin, että laite on rikki. Kätilö kysyi, onko vauva varmasti pää alaspäin. Mietin, että tietenkin on. Hän sanoi, että tämä on sinun syke, joka kuuluu.
Seuraavaksi soitettiin lääkärille, että sydänääniä ei kuulu. Sekavin tuntein kävelin toiseen huoneeseen, istuin tuoliin ja lääkäri otti ultralaitteen. Katsoin näyttöä ja odotin, että nään sen liikkeen, kun pieni sydän sykkii. Odotin lääkärin sanoja, että tässä näkyy, hyvin sykkii sydän. Niitä sanoja ei koskaan tullut!
Katsoin näytöltä pientä sydäntä, joka ei sykkinyt. Lääkäri sanoi jotain, en kunnolla muista mitä. Huusin vain "Ei, ei, ei!" Istuin tuolissa hokien, ei.. kyyneleet tulivat Miksi ei? Tämä ei VOI olla totta!
Vastasin kysymyksiin, joita minulle esitettiin. Istuin jossain sumuverhon takana, tämä ei ole totta, jotain täytyy voida tehdä!
Kätilö kysyi miehestäni. Mieheni oli lähtenyt A:n kanssa kauppaan. Minulta kysyttiin, haluanko soittaa miehelleni. En tietenkään halunnut, ei tällaista voi kertoa puhelimessa! En voi soittaa, en vain pysty!

Kaivoin kännykästä kätilölle mieheni numeron ja sanoin, että pyytää viemään A:n ystävillemme hoitoon. Alkoi pitkä odotus. Minut vietiin synnärille käytävän ensimmäiseen huoneeseen odottamaan. Minua paleli. Istuin takki päällä tuijottaen kelloa: "Tule jo, tule jo.."

Lopulta mieheni tuli paikalle. Pyysin häntä istumaan. Hän tiesi jo, ettei kaikki ole hyvin. Meidät jätettiin kaksin.  Sanat eivät halunneet tulla ulos, sain lopulta kuitenkin sanottua miehelleni: "Tämä vauva on kuollut" Koitin selittää asioita, joita kätilö oli minulle kertonut. Pyysimme lääkärin ja kätilön paikalle kertomaan uudelleen meille molemmille samat asiat, jotka olin jo kuullut.

Minulta tiedusteltiin vointiani. Sanoin, että kipu unohtui. En tuntenut sitä enää. Olin vain sumussa. Saimme taas aikaa miettiä, mitä teemme. Nythän ei enää ollut kiirettä minnekään. Sanoin haluavani käydä kotona, ottamassa etäisyyttä sairaalaan. Voisin parin tunnin päästä tulla sitten uudelleen, jotta synnytys voitaisiin käynnistää. Olin saanut lauseeni loppuun, kun tunsin, että jotain valui housuihini. Kävin vessassa, verta!  Sitä tuli paljon. Mainitsin asiasta kätilölle ja sovittiin, että seurataan. Hetken kuluttua sitä tuli vain lisää. Kipu palasi. Tästä alkoi seuraava vaihe, johon palaan taas myöhemmin, kun jaksan taas kirjoittaa.

Tämä kirjoittaminen on osa omaa selviytymiseni strategiaa. En halua toistaiseksi unohtaa mitään ja näin saan nämä kipeätkin asiat pysymään mielessäni...

Kipeä sunnuntai aamu

A herätti mut taas yöllä ja pyysi tulemaan huoneeseensa. Vajaa 3-vuotiaan mielikuvitus ilmeisesti laukkaa ja kömmin taas kerran hänen huoneeseensa nukkumaan. A herättää minut aamulla joskus seiskan aikoihin. Koitan sanoa, että nukutaan vielä, mutta uhmaikäinen sanoo, että nyt on heräämisaika. Käsken hänen mennä herättämään isin, äiti nukkuu vielä vähän aikaa.

Alavatsassa tuntuu inhottavaa kipua. Vauva vaan painaa, koska on laskeutunut niin alas. Ei tässä mitään, lepäilen vielä ja kohta olo paranee ja nousen ylös.

Keittiöstä kuuluu aamuvalmistelujen ääniä. A ja P valmistelevat aamupalaa ja päätän nousta ylös, kun en saa enää nukutuksikaan. Liikkuminen sattuu. Olokin on aika huono, mutta kaipa se aamukahvilla paranee. Tämähän on ihan normaalia raskauden aikana, välillä on huonompi olo, välillä parempi. Ei enää montaa viikkoa ja sitten tämä on ohi.

Kahvi ei oikein maistu. Juon kupillisen kuitenkin ja siirryn sohvalle makoilemaan. Lepäämällä se olo kuitenkin paranee. Mielessä käy ajatus, että ei kai tämä pieni nyt ole päättänyt tulla nyt jo maailmaan, muutaman viikon saisi kuitenkin vielä odotella. Katson googlesta, että viikko 37 on ihan ok syntymäaika ja siihen on enää noin kolme viikkoa. Josko sen aikaa pieni pysyisi vielä mahassani..

Kipu yltyy koko ajan ja otan panadolia. Kyllähän se tästä varmaan helpottaa kohta.. Käsken A:n ja P:n mennä vähän ulos kävelylle, jotta saan rauhassa torkkua sohvalla. Tunnin verran koitan löytää hyvää asentoa, särkylääkekään ei näköjään auta. Alan miettiä, josko sittenkin pitäisi käydä synnärillä tarkastuksessa. Inhottavaa soittaa sinne sunnuntaina ja mennä turhaan, mietin mielessäni.

A ja P tulevat takasin ja sanon miehelleni, että pitäisi varmaan soittaa sairaalaan ihan vaan varmuuden vuoksi. Hän kaivaa numeron ja näpyttelen sen kännykkääni. Olo on ihan kamala. Käperryn sohvaan ja toivon, että olo paranisi. Soitan lopulta ja juttelen kätilön kanssa. En osaa kuvailla oloani hänelle, joten hän pyytää, että tulen käymään, niin katsotaan.

Mieheni kysyy pitääkö mennä heti. Käsken hänen laittaa lapselle ruokaa, ei tässä ole kiire. Käyn vielä suihkussakin. Menen hakemaan pyyhettä makkarista ja jään sängylle lepäilemään. Olo ei parane. Olen voimaton. Raahaudun suihkuun ja istun lattialle, koska en jaksa seistä suihkussa. Kysyn mieheltäni, onko ruoka kohta valmista, että voidaan mennä? Hän ehdottaa, että mennään heti. En suostu, koska pitäähän lapsen saada ruokaa ennen kuin lähdetään. Päivä rytmi menee muutenkin sekaisin, koska nyt olisi päikkäri aika. en kuitenkaan uskalla lähteä yksin ajamaan 30 km matkaa, koska minua pelottaa, jos en jaksakaan ajaa.

Automatkalla pyörin penkissä, mikään asento ei ole hyvä. Pyydän mieheni katsomaan, että pääsen synnärin ovesta sisälle ja sanon soittavani. Pari tuntia tässä kuitenkin menee, koska tarkkaillaan liikkeitä ja sykettä. Sitten ne varmaan lähettää mut takaisin kotiin, ellen sitten joudu loppuajaksi sairaalaan lepäämään..

Perjantai ja kaikki hyvin

Perjantaiaamu, raahaudun turhautuneena suihkun kautta neuvolaan. Turhautuneena siksi, että minulla olisi muutakin tekemistä, kuin juosta neuvolassa. Kaikkihan on hyvin, miksi siis koko ajan pitää käydä mittauksissa..

Ajatuksissani pyörii vain se, kuinka kömpelö olen ja kuinka ihanaa on sitten marraskuun alkupuolella, kun saan ihanan tuhisevan käärön viereeni ja meidän perheessä onkin kolmen sijasta neljä jäsentä. Laskettuaikahan on 27.10. mutta koska esikoinenkin syntyi "pakotettuna" vasta pari viikkoa myöhässä, tuskin tämä toinenkaan tekisi siinä asiassa poikkeusta.

Olen kerrankin (!!) ajoissa neuvolassa. Se ei ole minun tapaistani. Joskus olen jopa joutunut soittamaan, että anteeksi, palaveri venähti ja en ehdi ajallaan paikalle, koska voin tulla?

Samat pissanäytteet ja mittaukset. Rv 33+3, painoa 64kg verenpaine samoissa lukemissa kuin ennenkin, sykkeet hyvät. Kaikki siis hyvin, nähdään parin viikon päästä.

En soita edes miehelleni, koska eihän tässä nyt ole mitään kerrottavaa. Muutaman viikon päästä meillä on ihana pieni käärö. A on isosisko ja meillä ihanan raastava vauva-arki.

Sitä ennen tietysti pitäisi vielä käydä vaatteet läpi, ostaa tuttipulloja, korjata pinnasängystä yksi pinna, jonka A onnistui irrottamaan, mutta onhan tässä aikaa. Äitiysloma alkaa ihan kohta ja mulla on aikaa vain itselle ja perheelle. Ajatuksissani mietin, miten kaikki muuttuu vähän ajan päästä ja elämässä alkaa aivan uusi lehti. Päivä täynnä odotuksen kärsimättömyyttä ja unelmointia tulevasta..