Maanantai...

Viikonloppu on ohi kaikkine päikkäritaisteluineen A:n kanssa. Viikonlopun aikana mietin, onko mikään muuttunut. Pestään pyykkiä, nauretaan, taistellaan uhmaikäisen kanssa siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Puhun kaikesta tapahtuneesta, niin kuin siitä olisi jo ikuisuus.. Kaksi viikkoahan siitä kaikesta vasta on.

Perjantaina sain vihdoin soitettua äidilleni ja kerrottua, mitä on tapahtunut. Äiti järkyttyi. Perjantai illalla ja lauantaina mietinkin vain, että miten hän pärjää. Hän oli mennyt pikkusysterini luo, koska ei halunnut olla yksin. Äiti oli soittanut myös isosiskolleni ja kertonut. Siskon kanssa soitellaan muutaman kerran vuodessa, eikä mulle tullut mieleenikään soittaa hänelle. Nähdään muutenkin vain synttäreillä ja joskus satunnaisesti äitienpäivänä, jos silloinkaan. Systeri laittoi tekstiviestin: "Voimia koko perheelle!" Hetken mietin, josko kertoisin hänelle tulossa olevista hautajaisista, mutta plääh, mitä turhaan. Mulle on oikeastaan aivan sama, onko hän paikalla vai ei. Tai tarkemmin ajatellen, parempi, että pysyy pois. A:n synttäreille mun täytyy se varmaan kuitenkin kutsua hössöttämään.. Meillä on ikäeroa niin paljon, että me ollaan oikeastaan aina oltu tekemisissä vain siksi, että ollaan sukulaisia, ei siksi, että meillä olisi oikeastaan mitään yhteistä. Sorry sys, mutta niin se vaan on. Me nyt satutaan olemaan sukulaisia, ei sen enempää..

Viikonlopun ainana kaiveltiin A:lle hautajaisvaatteet. Tiistaihin on jotenkin tosi pitkä aika vielä, mutta nyt kaikki on valmiina. Mennään vaan paikan päälle ja se on siinä. Kaikki ajatukset tuntuu jotenkin kaukaisilta kaiken arkisen puuhastelun keskellä.

Nyt maanantai aamuna, kun P lähti töihin ja A tarhaan, kaikki tuntuu taas jotenkin tyhjältä. Juon kahvia, kun en muutakaan osaa tehdä. Tätäkö tää nyt sitten on kaikki seuraavat kuukaudet? Jotain pitäisi keksiä, kun vaan jaksaisi.. Välillä mietin, pitäisikö tehdä koulutehtäviä, mutta sitten en taas jaksa.. Mietin, käytänkö vaan kaikkea tapahtunutta tekosyynä, vai  pitäisikö oikeasti jonkin aikaa vaan olla tekemättä mitään.. Toisaalta pelkään, että aika menee liian nopeasti. Kohta on jo lokakuu...

Mieleni tekisi painua metsään, juosta vähintään puolimaraton tai jotain, mutta.. Leikkaus oli niin raju, etten voi moneen viikkoon vielä tehdä kunnolla mitään.. Koirien kanssa en voi mennä lenkille, en treenaamaan... Tämä ei sovi mulle ollenkaan. Olo on tyhjä ja turhautunut...  Ulkona kaikki on niin kaunista. Mä rakastan syksyä, kirpeitä aamuja ja värikkäitä lehtiä puissa. Lapissa olisi nyt ruska. Siellä saisi nauttia hiljaisuudesta ja luonnosta. Voisi olla ihan rauhassa, mutta.. en mä päässyt tänäkään vuonna ruskaretkelle. Ehkä vielä joskus!

Ajatuksissani pyörii myös mitä ihmeellisimpiä asioita. A:n ollessa päikkäreillä, mun on pakko käydä tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Pihalla mun pitää tarkistaa koko ajan, ettei hän vaan juokse tielle auton alle..Kun A ja P lähtee kauppaan, tuijotan kelloa ja mietin, että toivottavasti ei tapahdu mitään pahaa. Mielessäni mietin, että mitä jos ne ajaakin matkalla kolarin tai jotain.. Tiedän, että huolehdin pääosin turhaan, mutta kahden viikon takaiset tapahtumat ovat saaaneet mut miettimään ja murehtimaan kaikkea, mitä voi tapahtua.. ei kai nää pelot ja kauhukuvat ole pysyviä?? Mä tiedän, ettei saisi heittäytyä ylisuojelevaksi, mutta se on niin vaikeaa..

Josko tämä harmaa maanantai aamu tästä kirkastuisi. Aina auringon kurkistaessa pilven takaa, mietin, että Elsa kurkistaa sieltä ja kertoo, että :"Äiti, kaikki on hyvin!"...

PS. Uskomatonta, miten tämä kirjoittaminen auttaa! Nyt on taas paljon energisempi olo :)