Ei sydänääniä!

Synnärillä mentiin tarkkailuhuoneeseen,  kuten oletinkin. Kätikö pyysi istumaan tuoliin, mietin mielessäni, että enkö voisi mennä vieressä olevalle sängylle makaamaan. Se houkutteli enemmän, mutten kuitenkaan jaksanut sanoa mitään. Kätilö otti laitteen, jolla kuunnellaan sydänäänet. Odotin kuulevani sen tutun sykkeen, mutta!
Laitteesta kuului vaimea syke. Kätilö koitti toisesta kohtaa, otti minua ranteesta etsien pulssiani. Tässä vaiheessa ajattelin, että laite on rikki. Kätilö kysyi, onko vauva varmasti pää alaspäin. Mietin, että tietenkin on. Hän sanoi, että tämä on sinun syke, joka kuuluu.
Seuraavaksi soitettiin lääkärille, että sydänääniä ei kuulu. Sekavin tuntein kävelin toiseen huoneeseen, istuin tuoliin ja lääkäri otti ultralaitteen. Katsoin näyttöä ja odotin, että nään sen liikkeen, kun pieni sydän sykkii. Odotin lääkärin sanoja, että tässä näkyy, hyvin sykkii sydän. Niitä sanoja ei koskaan tullut!
Katsoin näytöltä pientä sydäntä, joka ei sykkinyt. Lääkäri sanoi jotain, en kunnolla muista mitä. Huusin vain "Ei, ei, ei!" Istuin tuolissa hokien, ei.. kyyneleet tulivat Miksi ei? Tämä ei VOI olla totta!
Vastasin kysymyksiin, joita minulle esitettiin. Istuin jossain sumuverhon takana, tämä ei ole totta, jotain täytyy voida tehdä!
Kätilö kysyi miehestäni. Mieheni oli lähtenyt A:n kanssa kauppaan. Minulta kysyttiin, haluanko soittaa miehelleni. En tietenkään halunnut, ei tällaista voi kertoa puhelimessa! En voi soittaa, en vain pysty!

Kaivoin kännykästä kätilölle mieheni numeron ja sanoin, että pyytää viemään A:n ystävillemme hoitoon. Alkoi pitkä odotus. Minut vietiin synnärille käytävän ensimmäiseen huoneeseen odottamaan. Minua paleli. Istuin takki päällä tuijottaen kelloa: "Tule jo, tule jo.."

Lopulta mieheni tuli paikalle. Pyysin häntä istumaan. Hän tiesi jo, ettei kaikki ole hyvin. Meidät jätettiin kaksin.  Sanat eivät halunneet tulla ulos, sain lopulta kuitenkin sanottua miehelleni: "Tämä vauva on kuollut" Koitin selittää asioita, joita kätilö oli minulle kertonut. Pyysimme lääkärin ja kätilön paikalle kertomaan uudelleen meille molemmille samat asiat, jotka olin jo kuullut.

Minulta tiedusteltiin vointiani. Sanoin, että kipu unohtui. En tuntenut sitä enää. Olin vain sumussa. Saimme taas aikaa miettiä, mitä teemme. Nythän ei enää ollut kiirettä minnekään. Sanoin haluavani käydä kotona, ottamassa etäisyyttä sairaalaan. Voisin parin tunnin päästä tulla sitten uudelleen, jotta synnytys voitaisiin käynnistää. Olin saanut lauseeni loppuun, kun tunsin, että jotain valui housuihini. Kävin vessassa, verta!  Sitä tuli paljon. Mainitsin asiasta kätilölle ja sovittiin, että seurataan. Hetken kuluttua sitä tuli vain lisää. Kipu palasi. Tästä alkoi seuraava vaihe, johon palaan taas myöhemmin, kun jaksan taas kirjoittaa.

Tämä kirjoittaminen on osa omaa selviytymiseni strategiaa. En halua toistaiseksi unohtaa mitään ja näin saan nämä kipeätkin asiat pysymään mielessäni...