Seisoimme kappelin edessä odottaen ja täristen. Matkalla parkkipaikalta tuolle ovelle mielessä kävi
ajatus, että jos mikään ei olisikaan totta, jos en menisi sinne. Tiesin kyllä mielessäni, ettei se muuttaisi mitään, mutta jotenkin tuo ajatus hiipi mieleeni.
Kappelissa meitä odotti sairaalapappi ja hautaustoimiston työntekijä. Pieni arkku oli siellä edessä avoimena. Menin sen viereen ja mietin vielä, miten kaunis tuo pieni enkelilapsi onkaan! Silittelin pientä ja otimme vielä viimeiset kuvat hänestä.
Miten pieni ja kaunis tuo lapsemme onkaan. En olisi halunnut poistua paikalta lainkaan. Olisin halunnut jäädä siihen hetkeen vaikka se olikin raskas ja surullinen. Emme näkisi enää koskaan.
Saatto omalle kotipaikkakunnalle oli hiljainen, emme puhuneet juurikaan mitään. Vaikka en ajanut halusin tarkkaan katsoa, ettei kukaan tule meidän ja ruumisauton väliin. Saatoimme lapsemme oman kotipaikkakunnan kylmiöön. Siellä hän odottaa muutaman päivän, kunnes siunaamme hänet ja laskemme hautaan. Mieheni kysyi arkun kannosta hautausmaalle. En pystynyt ajattelemaan kyynelehtimättä koko asiaa. Se on niin lopullista!
Pappi sanoi, ettei mitään käytännön asioita kannattaisi miettiä tänä päivänä. Kotiin päästyämme mietimme kuitenkin lauluja, hautakiveä ja tilaisuutta. Emme vain saaneet muutakaan tehtyä. Mieheni oli hyvin hiljainen. Emme saaneet sanotuksi muuta kuin, että "Ei tämän kuuluisi mennä näin!"
Iltapäivällä kävimme tilaamassa muistokukat. Muistovihkoon tulee kauniita syksyn värejä ja hiukan valkoista. Toivon, että kukkakauppa osaa tehdä kuvailujeni mukaan kauniin vihon. Näemme sen ensi maanantaina...
jotenkin käytännön asioiden hoito sai mielen rauhoittumaan.. Välillä kyyneleet tulivat, mutta vakuutin kuitenkin kaikille, että tästä vielä selvitään ja kaikki on niin hyvin kuin tässä tilanteessa vain voi olla.
Ikävä ei varmasti lopu koskaan!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti