Vajaa kaksi viikkoa sitten oli perheeni pahin hetki. Vauvamme oli kuollut ja minut kiidätettiin leikkuriin. Kaikki olivat paniikissa, koska ei tiedetty kuinka tässä lopulta käy. Istukka oli irronnut ja menetin koko ajan paljon verta. Noin puolessa tunnissa olin romahtanut totaalisesti. Itse muistan vain, että sanoin miehelleni, että miksei ne voi leikata vauvaa ulos, en jaksa odottaa synnytystä joka käynnistettäisiin.
Varmaan kymmenen minuuttia tuon lauseen jälkeen muistan, että joku töni minua ja käski pysyä hereillä. Kuulin myös, että sanottiin, että onneksi veripussit olivat valmiina ja tippa saatiin paikoilleen. Sitten mentiin leikkaussaliin. Minä huolehdin vain koirista, niiden pitäisi päästä ulos. Joku sanoi, että nyt ei ole aika miettiä sellaista ja että mieheni olisi parempi jäädä paikan päälle. Leikkurissa oli ihmisiä vaikka kuinka paljon. Minulla kädet täynnä kanyyleita. En oikeastaan enää tiennyt mitä tapahtuu. Muistan, että pöytä kallistettiin ja sitten ei mitään, ennen kuin heräämössä joskus muutaman tunnin kuluttua..
Jälkikäteen kuulin, että selviämisestäni ei hetkellisesti ainakaan ollut varmuutta ja minut melkein siirrettiin teho-osastolle. Toisaalta ehkä onni, etten tiedä kaikkea. Kauhulla ajattelen sitä, että mieheni oli juuri kuullut, että vauvamme on kuollut, sai nyt myös miettiä sitä onko minua enää kohta vai menettikö hän yhdellä kertaa meidät molemmat. En edes osaa kuvitella, mitä kauhukuvia hänellä on ollut mielessä silloin!
Ennen leikkausta olin menettänyt 3 litraa verta! Verenpaine ja hemoglobiini olivat käyneet niin alhaalla, etten ole ikinä edes kuullut kenelläkään olevan sellaisia lukemia. Muutaman tunnin aikana minulle oli annettu 8 pussia punasoluja, 10 pussia jääplasmaa ja 5 pussia trombosyytteja. Järkyttävät määrät! Näin myöhemmin nuo pussit tyhjinä, niitä oli paljon! Kokonaisuudessaan olin menettänyt verta lähes 4 litraa. Olin siis erittäin onnekas, että olimme jo valmiiksi sairaalassa. En edes halua ajatella, sitä mitä olisi tapahtunut, jos emme olisi olleet!
Seuraavana päivänä, maanantaina, minulle kerrottiin tästä kaikesta. En kokonaisuudessaan edes käsittänyt asiaa. Se tuntui jotenkin etäiseltä. Tiesin, että vauvaa meillä ei ole ja että koko seuraavan vuoden suunnitelmat olivat juuri kadonneet kuin tuhka tuuleen. Se tuntui lohduttomalta. Pohja oli viety. Pääsin maanantaina päivällä jo osastolle. Siellä minulle iski kauhea ikävä. Halusin kotiin halaamaan A:ta ja P:tä. Minulle oli sanottu, että joudun olemaan sairaalassa ainakin viikon. Ajattelin, etten varmasti ole!
Päivän aikana fyysinen oloni alkoi kohentua ja illalla pääsinkin jo jaloilleni. Yllättävän nopeasti kaikkien mukaan. Sairaalapastori, sosiaalityöntekijä ja psykiatrinen sairaanhoitaja olivat käyneet päivällä. Nyt myöhemmin näin papereista, että sinne oli kirjattu, että olin itkuinen, mutta kasasin itseni nopeasti. Asioista puhuminen olikin yllättävän helppoa. Illalla myös A ja P tulivat yhdessä katsomaan minua. Sain halata heitä!!
Nyt alettiin jo väläyttelemään vaihtoehtoa, että saattaisinkin päästä nopeasti kotiin.
Tiistaina olo oli edelleen epätodellinen, mutta pääsin liikkumaan. Viimeiset letkut yms otettiin pois ja sain liikkua vapaasti. Hoitaja sanoi, että lääkäri voisi päivällä tulla tekemään arviota kotiinpääsystäni, koska verikokeiden tulokset olivat kokoajan tasaisesti paranemassa. Lääkäri tuli kyyneleet silmissä juttelemaan ja antoikin minulle luvan kotiutua jo samana päivänä, jos ei viimeisissä verikokeissa olisi mitään syytä, miksi he pitäisivät minua osastolla.
Aloin tuijottaa kelloa! En voinut uskoa, että pääsen kotiin! Olisi ihana päästä A:n ja P:n kanssa kotiin ja P:n ei tarvitsisi olla iltaa yksin A:n nukkumaan menon jälkeen! Onneksi pääsin kotiin, olisin varmaan tullut hulluksi siellä valkoisia seiniä tuijotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti