A herätti mut taas yöllä ja pyysi tulemaan huoneeseensa. Vajaa 3-vuotiaan mielikuvitus ilmeisesti laukkaa ja kömmin taas kerran hänen huoneeseensa nukkumaan. A herättää minut aamulla joskus seiskan aikoihin. Koitan sanoa, että nukutaan vielä, mutta uhmaikäinen sanoo, että nyt on heräämisaika. Käsken hänen mennä herättämään isin, äiti nukkuu vielä vähän aikaa.
Alavatsassa tuntuu inhottavaa kipua. Vauva vaan painaa, koska on laskeutunut niin alas. Ei tässä mitään, lepäilen vielä ja kohta olo paranee ja nousen ylös.
Keittiöstä kuuluu aamuvalmistelujen ääniä. A ja P valmistelevat aamupalaa ja päätän nousta ylös, kun en saa enää nukutuksikaan. Liikkuminen sattuu. Olokin on aika huono, mutta kaipa se aamukahvilla paranee. Tämähän on ihan normaalia raskauden aikana, välillä on huonompi olo, välillä parempi. Ei enää montaa viikkoa ja sitten tämä on ohi.
Kahvi ei oikein maistu. Juon kupillisen kuitenkin ja siirryn sohvalle makoilemaan. Lepäämällä se olo kuitenkin paranee. Mielessä käy ajatus, että ei kai tämä pieni nyt ole päättänyt tulla nyt jo maailmaan, muutaman viikon saisi kuitenkin vielä odotella. Katson googlesta, että viikko 37 on ihan ok syntymäaika ja siihen on enää noin kolme viikkoa. Josko sen aikaa pieni pysyisi vielä mahassani..
Kipu yltyy koko ajan ja otan panadolia. Kyllähän se tästä varmaan helpottaa kohta.. Käsken A:n ja P:n mennä vähän ulos kävelylle, jotta saan rauhassa torkkua sohvalla. Tunnin verran koitan löytää hyvää asentoa, särkylääkekään ei näköjään auta. Alan miettiä, josko sittenkin pitäisi käydä synnärillä tarkastuksessa. Inhottavaa soittaa sinne sunnuntaina ja mennä turhaan, mietin mielessäni.
A ja P tulevat takasin ja sanon miehelleni, että pitäisi varmaan soittaa sairaalaan ihan vaan varmuuden vuoksi. Hän kaivaa numeron ja näpyttelen sen kännykkääni. Olo on ihan kamala. Käperryn sohvaan ja toivon, että olo paranisi. Soitan lopulta ja juttelen kätilön kanssa. En osaa kuvailla oloani hänelle, joten hän pyytää, että tulen käymään, niin katsotaan.
Mieheni kysyy pitääkö mennä heti. Käsken hänen laittaa lapselle ruokaa, ei tässä ole kiire. Käyn vielä suihkussakin. Menen hakemaan pyyhettä makkarista ja jään sängylle lepäilemään. Olo ei parane. Olen voimaton. Raahaudun suihkuun ja istun lattialle, koska en jaksa seistä suihkussa. Kysyn mieheltäni, onko ruoka kohta valmista, että voidaan mennä? Hän ehdottaa, että mennään heti. En suostu, koska pitäähän lapsen saada ruokaa ennen kuin lähdetään. Päivä rytmi menee muutenkin sekaisin, koska nyt olisi päikkäri aika. en kuitenkaan uskalla lähteä yksin ajamaan 30 km matkaa, koska minua pelottaa, jos en jaksakaan ajaa.
Automatkalla pyörin penkissä, mikään asento ei ole hyvä. Pyydän mieheni katsomaan, että pääsen synnärin ovesta sisälle ja sanon soittavani. Pari tuntia tässä kuitenkin menee, koska tarkkaillaan liikkeitä ja sykettä. Sitten ne varmaan lähettää mut takaisin kotiin, ellen sitten joudu loppuajaksi sairaalaan lepäämään..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti