Varta vasten vauvalle hankitut tavarat on piilotettu, koska mä en vaan pysty katsomaan niitä. Hetkittäin tulee tunne, että mun pitäisi lajitella niitä, mutta ei, mä en halua..
Kaksi päivää on nyt mennyt tässä ikävässä ja tyhjyydessä. Pihalla mietin, miten olin ajatellut, että voin leikkiä A:n kanssa tuossa ja tuossa kun vauva nukkuu. Nyt niitä päiviä ei tule koskaan!
Eilen olisi ollut se päivä, jolloin äitiylomani olisi alkanut. Aika, jolloin voin valmistella kaikki uutta perheenjäsentä varten... Nyt tuijotan vain tyhjää.. Mitään ei tarvitse tehdä. Hautajaisjärjestelyt ovat lähes valmiit. Eilen sain valmiiksi vaatteet, jotka vauvalle laitetaan arkkuun. Tuntuu typerältä ajatella, että vaatteet ovat ainakin tarpeeksi väljät, eivätkä purista. Eihän vauva sitä enää tunne.
Halusin kuitenkin tehdä hänelle edes jotakin. Viimeistelyvaiheessa iski kauhu! Nämä ovat viimeiset vaatteet, jotka teen hänelle. Olisin halunnut tehdä niin paljon enemmän. En koskaan edes päässyt kuulemaan itkua tai naurua.
Tämä on niin väärin! Illalla, kun tein pieniä sukkia A kysyi, mikä tosta tulee. Kerroin sen olevan vauvan sukka. A katsoi minua ja sanoi, "ei vauva tule tänne". Hänelle on kerrottu, että vauva ei tule kotiin vaan on mennyt taivaaseen. Ei vajaa kolmevuotias ymmärrä enempää kuin sen, ettei vauva tulekaan.
Toinen tyttöni oli niin täydellinen. Hän oli kaunis! Niin kaunis, kuin pieni vain voi olla. Hetken sain pitää häntä sylissäni, mutta nyt haluaisin halata. Haluaisin pitää häntä sylissäni. Miksi minulta vietiin se mahdollisuus???
Tänään pitää viedä nuo tekemäni vaatteet hautaustoimistoon. Huomenna vauvamme laitetaan arkkuun. Mietin koko ajan, miltä hän nyt näyttää. Voinko vielä kerran saada hänet syliini.. En tiedä. Tiedän sen kai huomenna..
Tässä hänen vaatteensa, jotka ovat ensimmäiset ja viimeiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti