Koko viikko oli melkoista vuoristorataa. Loppu viikosta olin jo melkein sitä mieltä, että olen tulossa hulluksi. Mielessä pyöri monenlaisia ajatuksia ja tuntui, ettei ahdistavista ajatuksista pääse millään eroon. Keskustelin jonkin verran myös samankokeneiden ihmisten kanssa. Oli absurdia, miten hyvältä tuntui, kun yksi henkilö kirjoitti minulle: "valitettavasti tervetuloa tähän joukkoon.. Lohdutuksena sanottakoon, että tuosta 2-3 kk:n karmeudesta alkaa (tai ainakin itsellä alkoi) hienoinen ylämäki. Elämä jatkuu kuitenkin. Pienin askelin. Syöksyjä alas tulee edelleen silloin kuin niitä vähiten odottaa ja suru on loppuelämän kaveri... Mutta jotenkin se aika vaan sitten kumminkin helpottaa tuskaa ja välillä tämä elämä jopa naurattaa! Isot halit." Tuntui vaan jotenkin lohduttavalta kuulla, että vaikka oli niin pohjalla, niin parempaa olisi odotettavissa ehkä piankin.
Puhäinpäivänä kävimme kynttiläkirkossa kuulemassa, kun Elsa Kristiinan nimi luettiin siellä. Hassua kyllä, sekin piti pyytää erikseen luettavaksi. Tapahtuma sinänsä ei ollut kovin kummallinen. Pappi oli suorastaan kauhea, yliartikuloiva ja hänen äänensä ei sopinut lainkaan tapahtumaan. Ensimmäisenä virtenä oli "Herra kädelläsi". Siinä vaiheessa oli vaikea pidätellä kyyneleitä, sillä se laulettiin myös Elsan siunaustilaisuudessa. Matkalla kirkkoon A kysyi, että mennäänkö me vauvan kirkkoon. Kirkosta on tullut hänelle siis vauvan paikka. Kirkossa A, 3 vuotta oli huolissaan, koska hänellä ei ollut kukkaa. Hänelle on siis jäänyt mieleen se, kun hän noin kuukausi sitten laski ruusun pikkusiskonsa arkulle. Kirkon jälkeen kävimme viemässä haudalle uuden kynttilän. Meillä on siellä koko ajan kynttilä palamassa. A:lle olemme kertoneet, että hauta on meitä varten, jotta meillä on paikka, jossa voimme käydä tervehtimässä vauvaa. A:lle pikkusisko on edelleen vauva, ei Elsa, vaikka me itse puhummekin yleensä aina Elsasta, eikä vauvasta.
Hautakiveä ei ole vielä tullut, joten hauta näyttää tyhjältä. Onneksi kiven pitäisi tulla ehkäpä vielä tässä kuussa paikoilleen. Nyt siellä on vain kummien ja meidän viemät kukat ja tuo lintulyhty.
Odotin, että Elsan nimen lukemisen ja haudalla käynnin jälkeen ajatukset taas rauhoittuisivat, mutta ei. Kävimme vielä mieheni äidin haudalla. Lähes koko matka istuttiin vain hiljaa puhumatta mitään. Ei ollut oikeastaan sanoja, paitsi se, kuinka ärsyttävä se pappi kirkossa oli.
Kotiin päästyäni ajattelin, että nyt on pakko puhua. A:n mentyä nukkumaan istuimmekin monta tuntia olohuoneessa ja keskustelimme asioista, vertaistuesta, ihmisten reaktioista jne. Tuo keskustelu oli se, mitä tarvitsin. Sen jälkeen kaikki on taas tuntunut paljon helpommalta. Ihmettelimme myös sitä, miten vähän olemme keskenämme keskustelleet tapahtuneesta. Jotenkin vaan tuntuu usein siltä, ettei löydy oikeaa hetkeä keskustelulle. Onneksi nyt löytyi! Vinkkinä muillekin, ottakaa aikaa itsellenne ja keskustelkaa perheenne kanssa, se on ehkä parasta terapiaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti