Havahduin tänään siihen, että kirjoitin eräälle, joka on kokenut saman, että nyt elämä alkaa vähitellen olla taas raiteillaan. Tuntui jotenkin hassulta huomata, että oikeasti alkaa ajattelemaan, että tällaista elämä nyt on ja nyt ollaan menty eteenpäin. Kolme kuukautta on tavallaan pitkä aika, jotenkin tuntuu, että kaikesta on jo ikuisuus. Aika kuluu liian nopeasti.
Vaikka sanonkin, että nyt on menty eteenpäin, se ei tarkoita sitä, että Elsa ei olisi enää jatkuvasti ajatuksissa. Tänään, kun ensi lumi oli täällä satanut maahan, mietin kuinka loistava ulkoilukeli tänään olisi pienelle tytölle voinut olla. Enää ajatukset eivät ole kuitenkaan niin lohduttomia kuin vielä muutamia viikkoja sitten. Ikävä on edelleen, mutta nyt pystyy jo ajattelemaan, että mennään sitten A:n kanssa nauttimaan ulkoilmasta.
Vieläkään ( ehkä en enää koskaan.. ? ) en pysty ymmärtämään vanhempia, jotka valittavat, että lapset vievät liikaa aikaa. Miksi ihmeessä tuollaisilla ihmisillä on lapsia? Miten lapsi voi olla rasite? Ovathan lapset joskus rasittavia ja tuntuu, että tekisi mieli mennä jonnekin ihan yksinään, mutta oikeasti en kyllä voisi koskaan sanoa, että oma lapsi on liian rasittava, että tarvitsisin vapaa-aikaa omasta lapsestani. Lapset ovat pieniä kuitenkin vain vähän aikaa..
Ymmärrän toki niitä vanhempia, jotka toimivat lastensa omaishoitajina, niitä, jotka heräävät 5 kertaa yössä, koska lasta pitää kääntää sängyssä, niitä vanhempia, joilla itsellä on jokin sairaus tms. Heille suotakoon vapaapäiviä, jolloin he saavat olla ihan itsekseen. Mutta, en ole koskaan kuullut, että he valittaisivat osastaan.. Sen sijaan, nuo jotka valittavat, että lapset häiritsevät ja vievät liikaa aikaa, ovat ihan tavallisia vanhempia, joille vain omat asiat ovat lastaan tärkeämpiä. Siihen mun ymmärrys ei riitä! Olen jopa sanonut tämän muutamalle ihmiselle ihan suoraan. Todennäköisesti he loukkaantuvat, mutta mitäs sitten?
Välillä mietin, että miksi jaksan välittää muiden tekemisistä, miksen antaisi niiden vaan olla.. Onhan mulla omiakin asioita murehdittavana. Toisaalta, en jaksa jäädä märehtimään asioita, joille en voi mitään. Elämässä on kuitenkin mentävä eteenpäin, nautittava niistä hetkistä ja asioista, jotka on. Menneitä ei voi muuttaa, niiden kanssa täytyy oppia elämään. Kuulostaa kovin kliseiseltä ja ehkä julmaltakin..
Viime päivinä, mulla on usein korvissa soinut tämä Irinan biisi:
"..mutta paremmin tietävät kertoi jos ei se tapa niin se vahvistaa
nyt mun pitäis olla käsittämättömän vahva"
Viimeiset kolmekuukautta ovat tosiaan tehneet musta vahvemman, kuin ennen.Niin hyvässä kuin pahassakin. Enää se, että mikään ei mennyt niinkuin olin suunnitellut ei tunnu niin pahalta. Tuntuu, että kaikelle on taas löytymässä pohja ja että nyt voi taas alkaa suunnittelemaan asioita eteenpäin. Koskaanhan ei voi tietää, menevätkö asiat niikuin on suunnitellut vai ei, mutta aina kannattaa katsoa eteenpäin positiivisesti! Ehkä kaikella tapahtuneella oli jokin merkitys, joka ehkä selviää joskus myöhemmin. Nyt keskityn vain siihen, mitä mulla on, koitan olla murehtimatta turhista :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti