Hautajaispäivä

Tänään on taas otettu yksi askel eteenpäin. Elsa Kristiinan hautajaiset olivat eilen aamulla yhdeksältä.

Koko tilaisuus tuntui jotenkin omituiselta, olin ikäänkuin seuraamassa sivusta jotain tapahtumaa. Pappi puhui kauniisti ja hänen hankkimansa laulaja ja soittaja esiintyivät hyvin. Paikalla olivat vain isovanhemmat ja meidän kummankin yksi sisarus ja tietysti koko meidän perhe. Ystäväni Sanna oli kuvaajana paikalla. Olen ikuisesti kiitollinen Sannalle, että hän tuli paikalle. Ei varmasti ole helppo paikka toimia kuvaajana vauvan hautajaisissa!

Kummit asuvat sen verran kaukana, etteivät päässeet paikalle, mutta he lähettivät kauniit kukat meille. 

Kortissa oli teksti:

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy, vaan ihana enkeli vierellä käy.

Suureen suruunne osaa ottaen Elsa Kristiinan kummit J&J G 

Päivä oli muuten ensimmäinen syyspäivä tänä vuonna. Aamulla lämpötila oli lähes pakkasella, syksyinen sää verhoili metsän ja pellot sumuun ja vähitellen auriko alkoi pilkistää pilvien lomasta. Iltapäivällä ei näkynyt enää yhtään pilveä. Juuri sellainen ilma, jota rakastan! Jos Elsa olisi saanut elää, olisimme varmasti molemmat nauttineet kirpeistä syysaamuista! Nyt tyydyn vain siihen ajatukseen, että Elsa on mukanani syksyn ensi pakkasissa, syystuulessa ja auringon paisteessa.

Matkalla kirkkoon A:lla oli paljon kysymyksiä. "Minne taivaaseen vauva meni?, Onko se taivas meidän katossa? Minkä pilven päällä vauva katsoo meitä?" A:lle on siis kerrottu, että vauvassa oli sellainen vika, ettei se voinut tulla meille kotiin vaan meni taivaaseen ja katselee meitä sieltä. Hänelle on sanottu, että vauvalla on hyvä olla taivaassa. Kysymyksiä tulee varmasti vielä monta eteen, kunhan A käsittää asian paremmin. Toivottavasti osaan jatkossakin vastata hänen kysymyksiinsä!

Kirkossa pappi puhui kauniisti. Hän selitti A:lle, että ensi kesänä A voi löytää pihalta tyhjän perhosen kotilon. Perhonen ei tarvitse sitä enää, samalla tavalla, kuin Elsa ei enää tarvitse sitä kuorta, jonka laskemme hautaan. Tuo oli mielestäni viisaasti kuvailtu! Ajattelin laittaa papille vietiä, josko hän voisi laittaa puheensa sähköpostiin, sillä en muista puoliakaan siitä, mitä kirkossa puhuttiin. Seisoimme kaikki arkun ympärillä ja siunasimme Elsan. Saimme myös kastekynttilän, vaikka Elsaa ei virallisesti koskaan kastetukaan. Voimme polttaa sitä kaikkina tärkeinä päivinä ja muistaa siten Elsaa.

Ylätunnisteessa näkyy nyt kuva matkasta kirkosta hautausmaalle. Kuvaan on saatu loistavasti mukaan tuon hetken päättymättömyys. Laskimme Elsan hautaan yhdessä mieheni kanssa. Näin jälkeen päin mieleen tulee ajatus, että ei kenenkään kuulu tehdä niin. Ei kenenkään kuuluisi laskea omaa pientä lastaan hautaan! Kokemus, jonka voisin vaihtaa pois tai toisaalta, en halua. Elsa on osa meidän perhettä, vaikkei koskaan tullutkaan tänne kotiin...

A:lle kerrottiin, että arkku lasketaan sinne hautausmaalle, jotta meillä on paikka, jonne voimme mennä, kun haluamme sytyttää kynttilän tai viedä kukkia Elsalle. Se on paikka meitä varten. Elsa hymyilee meille pilvien päältä ja näkee, että muistamme häntä, kun käymme sytyttämässä kynttilän tai viemässä kukkia.

Iltapäivän A oli tarhassa. Hän viihtyy siellä hyvin kavereidensa kanssa, joten emme ole halunneet sotkea hänen arkirytmiään, vaan hän on tarhassa ihan normaalisti. Mieheni selasi taas hautakiviä netistä. Tällä kertaa löytyi sellainen, joka vastasi ajatuksiamme siitä, millaisen kiven haluamme. Ajoimme Turkuun katsomaan kiveä ja saimmekin sen tilattua. Ei ihan sellaista, joka kuvassa oli, vaan vielä paremman! Kiviliike lupasi myös, että kivi toimitetaan vielä tämän syksyn aikana. Olin varautunut mielessäni siihen, että se tulee vasta keväällä, mutta näillä näkymin se tuleekin jo parin kuukauden sisällä!

Yksi vaihe kaikkine järjestelyineen on nyt takana. Yksi tehtävä vähemmän. Pelottaa ajatus siitä, että mitä nyt tehdään...

Maanantai...

Viikonloppu on ohi kaikkine päikkäritaisteluineen A:n kanssa. Viikonlopun aikana mietin, onko mikään muuttunut. Pestään pyykkiä, nauretaan, taistellaan uhmaikäisen kanssa siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Puhun kaikesta tapahtuneesta, niin kuin siitä olisi jo ikuisuus.. Kaksi viikkoahan siitä kaikesta vasta on.

Perjantaina sain vihdoin soitettua äidilleni ja kerrottua, mitä on tapahtunut. Äiti järkyttyi. Perjantai illalla ja lauantaina mietinkin vain, että miten hän pärjää. Hän oli mennyt pikkusysterini luo, koska ei halunnut olla yksin. Äiti oli soittanut myös isosiskolleni ja kertonut. Siskon kanssa soitellaan muutaman kerran vuodessa, eikä mulle tullut mieleenikään soittaa hänelle. Nähdään muutenkin vain synttäreillä ja joskus satunnaisesti äitienpäivänä, jos silloinkaan. Systeri laittoi tekstiviestin: "Voimia koko perheelle!" Hetken mietin, josko kertoisin hänelle tulossa olevista hautajaisista, mutta plääh, mitä turhaan. Mulle on oikeastaan aivan sama, onko hän paikalla vai ei. Tai tarkemmin ajatellen, parempi, että pysyy pois. A:n synttäreille mun täytyy se varmaan kuitenkin kutsua hössöttämään.. Meillä on ikäeroa niin paljon, että me ollaan oikeastaan aina oltu tekemisissä vain siksi, että ollaan sukulaisia, ei siksi, että meillä olisi oikeastaan mitään yhteistä. Sorry sys, mutta niin se vaan on. Me nyt satutaan olemaan sukulaisia, ei sen enempää..

Viikonlopun ainana kaiveltiin A:lle hautajaisvaatteet. Tiistaihin on jotenkin tosi pitkä aika vielä, mutta nyt kaikki on valmiina. Mennään vaan paikan päälle ja se on siinä. Kaikki ajatukset tuntuu jotenkin kaukaisilta kaiken arkisen puuhastelun keskellä.

Nyt maanantai aamuna, kun P lähti töihin ja A tarhaan, kaikki tuntuu taas jotenkin tyhjältä. Juon kahvia, kun en muutakaan osaa tehdä. Tätäkö tää nyt sitten on kaikki seuraavat kuukaudet? Jotain pitäisi keksiä, kun vaan jaksaisi.. Välillä mietin, pitäisikö tehdä koulutehtäviä, mutta sitten en taas jaksa.. Mietin, käytänkö vaan kaikkea tapahtunutta tekosyynä, vai  pitäisikö oikeasti jonkin aikaa vaan olla tekemättä mitään.. Toisaalta pelkään, että aika menee liian nopeasti. Kohta on jo lokakuu...

Mieleni tekisi painua metsään, juosta vähintään puolimaraton tai jotain, mutta.. Leikkaus oli niin raju, etten voi moneen viikkoon vielä tehdä kunnolla mitään.. Koirien kanssa en voi mennä lenkille, en treenaamaan... Tämä ei sovi mulle ollenkaan. Olo on tyhjä ja turhautunut...  Ulkona kaikki on niin kaunista. Mä rakastan syksyä, kirpeitä aamuja ja värikkäitä lehtiä puissa. Lapissa olisi nyt ruska. Siellä saisi nauttia hiljaisuudesta ja luonnosta. Voisi olla ihan rauhassa, mutta.. en mä päässyt tänäkään vuonna ruskaretkelle. Ehkä vielä joskus!

Ajatuksissani pyörii myös mitä ihmeellisimpiä asioita. A:n ollessa päikkäreillä, mun on pakko käydä tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Pihalla mun pitää tarkistaa koko ajan, ettei hän vaan juokse tielle auton alle..Kun A ja P lähtee kauppaan, tuijotan kelloa ja mietin, että toivottavasti ei tapahdu mitään pahaa. Mielessäni mietin, että mitä jos ne ajaakin matkalla kolarin tai jotain.. Tiedän, että huolehdin pääosin turhaan, mutta kahden viikon takaiset tapahtumat ovat saaaneet mut miettimään ja murehtimaan kaikkea, mitä voi tapahtua.. ei kai nää pelot ja kauhukuvat ole pysyviä?? Mä tiedän, ettei saisi heittäytyä ylisuojelevaksi, mutta se on niin vaikeaa..

Josko tämä harmaa maanantai aamu tästä kirkastuisi. Aina auringon kurkistaessa pilven takaa, mietin, että Elsa kurkistaa sieltä ja kertoo, että :"Äiti, kaikki on hyvin!"...

PS. Uskomatonta, miten tämä kirjoittaminen auttaa! Nyt on taas paljon energisempi olo :)

Kauheimmat hetket..

Vajaa kaksi viikkoa sitten oli perheeni pahin hetki. Vauvamme oli kuollut ja minut kiidätettiin leikkuriin. Kaikki olivat paniikissa, koska ei tiedetty kuinka tässä lopulta käy. Istukka oli irronnut ja menetin koko ajan paljon verta. Noin puolessa tunnissa olin romahtanut totaalisesti. Itse muistan vain, että sanoin miehelleni, että miksei ne voi leikata vauvaa ulos, en jaksa odottaa synnytystä joka käynnistettäisiin.

Varmaan kymmenen minuuttia tuon lauseen jälkeen muistan, että joku töni minua ja käski pysyä hereillä. Kuulin myös, että sanottiin, että onneksi veripussit olivat valmiina ja tippa saatiin paikoilleen. Sitten mentiin leikkaussaliin. Minä huolehdin vain koirista, niiden pitäisi päästä ulos. Joku sanoi, että nyt ei ole aika miettiä sellaista ja että mieheni olisi parempi jäädä paikan päälle. Leikkurissa oli ihmisiä vaikka kuinka paljon. Minulla kädet täynnä kanyyleita. En oikeastaan enää tiennyt mitä tapahtuu. Muistan, että pöytä kallistettiin ja sitten ei mitään, ennen kuin heräämössä joskus muutaman tunnin kuluttua..

Jälkikäteen kuulin, että selviämisestäni ei hetkellisesti ainakaan ollut varmuutta ja minut melkein siirrettiin teho-osastolle. Toisaalta ehkä onni, etten tiedä kaikkea. Kauhulla ajattelen sitä, että mieheni oli juuri kuullut, että vauvamme on kuollut, sai nyt myös miettiä sitä onko minua enää kohta vai menettikö hän yhdellä kertaa meidät molemmat. En edes osaa kuvitella, mitä kauhukuvia hänellä on ollut mielessä silloin!

Ennen leikkausta olin menettänyt 3 litraa verta! Verenpaine ja hemoglobiini olivat käyneet niin alhaalla, etten ole ikinä edes kuullut kenelläkään olevan sellaisia lukemia. Muutaman tunnin aikana minulle oli annettu 8 pussia punasoluja, 10 pussia jääplasmaa ja 5 pussia trombosyytteja. Järkyttävät määrät! Näin myöhemmin nuo pussit tyhjinä, niitä oli paljon! Kokonaisuudessaan olin menettänyt verta lähes 4 litraa. Olin siis erittäin onnekas, että olimme jo valmiiksi sairaalassa. En edes halua ajatella, sitä mitä olisi tapahtunut, jos emme olisi olleet!

Seuraavana päivänä, maanantaina, minulle kerrottiin tästä kaikesta. En kokonaisuudessaan edes käsittänyt asiaa. Se tuntui jotenkin etäiseltä. Tiesin, että vauvaa meillä ei ole ja että koko seuraavan vuoden suunnitelmat olivat juuri kadonneet kuin tuhka tuuleen. Se tuntui lohduttomalta. Pohja oli viety. Pääsin maanantaina päivällä jo osastolle. Siellä minulle iski kauhea ikävä. Halusin kotiin halaamaan A:ta ja P:tä. Minulle oli sanottu, että joudun olemaan sairaalassa ainakin viikon. Ajattelin, etten varmasti ole!

Päivän aikana fyysinen oloni alkoi kohentua ja illalla pääsinkin jo jaloilleni. Yllättävän nopeasti kaikkien mukaan. Sairaalapastori, sosiaalityöntekijä ja psykiatrinen sairaanhoitaja olivat käyneet päivällä. Nyt myöhemmin näin papereista, että sinne oli kirjattu, että olin itkuinen, mutta kasasin itseni nopeasti. Asioista puhuminen olikin yllättävän helppoa. Illalla myös A ja P tulivat yhdessä katsomaan minua. Sain halata heitä!!

Nyt alettiin jo väläyttelemään vaihtoehtoa, että saattaisinkin päästä nopeasti kotiin.

Tiistaina olo oli edelleen epätodellinen, mutta pääsin liikkumaan. Viimeiset letkut yms otettiin pois ja sain liikkua vapaasti. Hoitaja sanoi, että lääkäri voisi päivällä tulla tekemään arviota kotiinpääsystäni, koska verikokeiden tulokset olivat kokoajan tasaisesti paranemassa. Lääkäri tuli kyyneleet silmissä juttelemaan ja antoikin minulle luvan kotiutua jo samana päivänä, jos ei viimeisissä verikokeissa olisi mitään syytä, miksi he pitäisivät minua osastolla.

Aloin tuijottaa kelloa! En voinut uskoa, että pääsen kotiin! Olisi ihana päästä A:n ja P:n kanssa kotiin ja P:n ei tarvitsisi olla iltaa yksin A:n nukkumaan menon jälkeen! Onneksi pääsin kotiin, olisin varmaan tullut hulluksi siellä valkoisia seiniä tuijotellessa...

Viimeinen tapaaminen..

Eilen haettiin meidän pieni patologian laitokselta omalle kotipaikkakunnalle.
Seisoimme kappelin edessä odottaen ja täristen. Matkalla parkkipaikalta tuolle ovelle mielessä kävi
ajatus, että jos mikään ei olisikaan totta, jos en menisi sinne. Tiesin kyllä mielessäni, ettei se muuttaisi mitään, mutta jotenkin tuo ajatus hiipi mieleeni.

Kappelissa meitä odotti sairaalapappi ja hautaustoimiston työntekijä. Pieni arkku oli siellä edessä avoimena. Menin sen viereen ja mietin vielä, miten kaunis tuo pieni enkelilapsi onkaan! Silittelin pientä ja otimme vielä viimeiset kuvat hänestä.

Miten pieni ja kaunis tuo lapsemme onkaan. En olisi halunnut poistua paikalta lainkaan. Olisin halunnut jäädä siihen hetkeen vaikka se olikin raskas ja surullinen. Emme näkisi enää koskaan.

Saatto omalle kotipaikkakunnalle oli hiljainen, emme puhuneet juurikaan mitään. Vaikka en ajanut halusin tarkkaan katsoa, ettei kukaan tule meidän ja ruumisauton väliin. Saatoimme lapsemme oman kotipaikkakunnan kylmiöön. Siellä hän odottaa muutaman päivän, kunnes siunaamme hänet ja laskemme hautaan. Mieheni kysyi arkun kannosta hautausmaalle. En pystynyt ajattelemaan kyynelehtimättä koko asiaa. Se on niin lopullista!

Pappi sanoi, ettei mitään käytännön asioita kannattaisi miettiä tänä päivänä. Kotiin päästyämme mietimme kuitenkin lauluja, hautakiveä ja tilaisuutta. Emme vain saaneet muutakaan tehtyä. Mieheni oli hyvin hiljainen. Emme saaneet sanotuksi muuta kuin, että "Ei tämän kuuluisi mennä näin!"

Iltapäivällä kävimme tilaamassa muistokukat. Muistovihkoon tulee kauniita syksyn värejä ja hiukan valkoista. Toivon, että kukkakauppa osaa tehdä kuvailujeni mukaan kauniin vihon. Näemme sen ensi maanantaina...

jotenkin käytännön asioiden hoito sai mielen rauhoittumaan.. Välillä kyyneleet tulivat, mutta vakuutin kuitenkin kaikille, että tästä vielä selvitään ja kaikki on niin hyvin kuin tässä tilanteessa vain voi olla.

Ikävä ei varmasti lopu koskaan!!

Psykologilla...

Lähete psykologille tuli yllättävänkin nopeasti. Nyt olen jo käynyt siellä. 10 päivää kaiken tapahtuneen jälkeen.

Tulipahan käytyä, näin päällimmäisinä fiiliksinä. Ihan mukava nainen, oli lukenut kaikki tekstit jne. Mutta.. mietin nyt käynnin jälkeen, että oliko tästä mitään hyötyä. Pari tuntia päivästä meni ja parkkimaksu. Juuri muuta ei jäänyt käteen..

Tiedän, että elän tunteiden vuoristorataa ja kaikki hölmöt pelot, kiukku, raivo, jne. ne on normaaleja reaktioita tässä tilanteessa.

Samoja asioita olen puhunut ystävilleni. Toki mietin jaksavatko ystävät oikeasti kuunnella tai miltä heistä tuntuu, kun puran näinkin rankkoja asioita heille. Mulle he toimivat kuitenkin psykologeina. Osa heistä on kyllä oikeastikin psykologeja tai psykiatrian sairaanhoitajia, mutta me jutellaan ystävinä.

Psykologin tarkoituksena on kai havainnoida kaikkea mielessäni liikkuvaa ja tehdä arvionsa sen pohjalta, että tarvitsenko kenties lisäapua tai lääkkeitä. En tarvitse, tiedän sen. Psykologi oli myös samaa mieltä.

Varasin seuraavan ajan, mutta en ole lainkaan varma siitä menenkö sinne.. Ei kai siellä ole pakko käydä? Miksi turhaan? Joku muu saattaa sitä paitsi tarvita juuri sitä minun käyttämääni aikaa kipeämmin kuin minä. Mulla on ystävät, jotka ovat viimeisen reilun viikon aikana osoittautuneet ehkäpä vielä arvokkaammiksi kuin olen ikinä osannut ajatella! Miten voinkaan ikinä kiittää heitä heidän olemassaolostaan riittävästi!?

Löysin muuten sattumalta tämän Johanna Kurkelan ihanan laulun, josta on nyt tullut yksi lemppareistani, vaikken Johanna Kurkelaa ole radiokuuntelua enempää koskaan kuunnellut.. 
Voi kun tämän saisi soittaa siunaustilaisuudessa...

https://www.youtube.com/watch?v=gDnX0Qnfi2s&noredirect=1

IKÄVÄ!!

En ole jaksanut käydä läpi viimeisen viikon tapahtumia. Mulla on niin kova ikävä! Mulle ei jäänyt mitään ihanasta tytöstämme!
Varta vasten vauvalle hankitut tavarat on piilotettu, koska mä en vaan pysty katsomaan niitä. Hetkittäin tulee tunne, että mun pitäisi lajitella niitä, mutta ei, mä en halua..
Kaksi päivää on nyt mennyt tässä ikävässä ja tyhjyydessä. Pihalla mietin, miten olin ajatellut, että voin leikkiä A:n kanssa tuossa ja tuossa kun vauva nukkuu. Nyt niitä päiviä ei tule koskaan!

Eilen olisi ollut se päivä, jolloin äitiylomani olisi alkanut. Aika, jolloin voin valmistella kaikki uutta perheenjäsentä varten... Nyt tuijotan vain tyhjää.. Mitään ei tarvitse tehdä. Hautajaisjärjestelyt ovat lähes valmiit. Eilen sain valmiiksi vaatteet, jotka vauvalle laitetaan arkkuun. Tuntuu typerältä ajatella, että vaatteet ovat ainakin tarpeeksi väljät, eivätkä purista. Eihän vauva sitä enää tunne.

Halusin kuitenkin tehdä hänelle edes jotakin. Viimeistelyvaiheessa iski kauhu! Nämä ovat viimeiset vaatteet, jotka teen hänelle. Olisin halunnut tehdä niin paljon enemmän. En koskaan edes päässyt kuulemaan itkua tai naurua.

Tämä on niin väärin! Illalla, kun tein pieniä sukkia A kysyi, mikä tosta tulee. Kerroin sen olevan vauvan sukka. A katsoi minua ja sanoi, "ei vauva tule tänne". Hänelle on kerrottu, että vauva ei tule kotiin vaan on mennyt taivaaseen. Ei vajaa kolmevuotias ymmärrä enempää kuin sen, ettei vauva tulekaan.

Toinen tyttöni oli niin täydellinen. Hän oli kaunis! Niin kaunis, kuin pieni vain voi olla. Hetken sain pitää häntä sylissäni, mutta nyt haluaisin halata. Haluaisin pitää häntä sylissäni. Miksi minulta vietiin se mahdollisuus???

Tänään pitää viedä nuo tekemäni vaatteet hautaustoimistoon. Huomenna vauvamme laitetaan arkkuun. Mietin koko ajan, miltä hän nyt näyttää. Voinko vielä kerran saada hänet syliini.. En tiedä. Tiedän sen kai huomenna..

Tässä hänen vaatteensa, jotka ovat ensimmäiset ja viimeiset.

Ainakin haluan hänestä vielä kuvan nämä vaatteet päällä. Tyhjyyden lisäksi mulle jää sentään edes muutama valokuva.. Niistä ei paljon ole lohtua, mutta on edes jotakin...

Ei sydänääniä!

Synnärillä mentiin tarkkailuhuoneeseen,  kuten oletinkin. Kätikö pyysi istumaan tuoliin, mietin mielessäni, että enkö voisi mennä vieressä olevalle sängylle makaamaan. Se houkutteli enemmän, mutten kuitenkaan jaksanut sanoa mitään. Kätilö otti laitteen, jolla kuunnellaan sydänäänet. Odotin kuulevani sen tutun sykkeen, mutta!
Laitteesta kuului vaimea syke. Kätilö koitti toisesta kohtaa, otti minua ranteesta etsien pulssiani. Tässä vaiheessa ajattelin, että laite on rikki. Kätilö kysyi, onko vauva varmasti pää alaspäin. Mietin, että tietenkin on. Hän sanoi, että tämä on sinun syke, joka kuuluu.
Seuraavaksi soitettiin lääkärille, että sydänääniä ei kuulu. Sekavin tuntein kävelin toiseen huoneeseen, istuin tuoliin ja lääkäri otti ultralaitteen. Katsoin näyttöä ja odotin, että nään sen liikkeen, kun pieni sydän sykkii. Odotin lääkärin sanoja, että tässä näkyy, hyvin sykkii sydän. Niitä sanoja ei koskaan tullut!
Katsoin näytöltä pientä sydäntä, joka ei sykkinyt. Lääkäri sanoi jotain, en kunnolla muista mitä. Huusin vain "Ei, ei, ei!" Istuin tuolissa hokien, ei.. kyyneleet tulivat Miksi ei? Tämä ei VOI olla totta!
Vastasin kysymyksiin, joita minulle esitettiin. Istuin jossain sumuverhon takana, tämä ei ole totta, jotain täytyy voida tehdä!
Kätilö kysyi miehestäni. Mieheni oli lähtenyt A:n kanssa kauppaan. Minulta kysyttiin, haluanko soittaa miehelleni. En tietenkään halunnut, ei tällaista voi kertoa puhelimessa! En voi soittaa, en vain pysty!

Kaivoin kännykästä kätilölle mieheni numeron ja sanoin, että pyytää viemään A:n ystävillemme hoitoon. Alkoi pitkä odotus. Minut vietiin synnärille käytävän ensimmäiseen huoneeseen odottamaan. Minua paleli. Istuin takki päällä tuijottaen kelloa: "Tule jo, tule jo.."

Lopulta mieheni tuli paikalle. Pyysin häntä istumaan. Hän tiesi jo, ettei kaikki ole hyvin. Meidät jätettiin kaksin.  Sanat eivät halunneet tulla ulos, sain lopulta kuitenkin sanottua miehelleni: "Tämä vauva on kuollut" Koitin selittää asioita, joita kätilö oli minulle kertonut. Pyysimme lääkärin ja kätilön paikalle kertomaan uudelleen meille molemmille samat asiat, jotka olin jo kuullut.

Minulta tiedusteltiin vointiani. Sanoin, että kipu unohtui. En tuntenut sitä enää. Olin vain sumussa. Saimme taas aikaa miettiä, mitä teemme. Nythän ei enää ollut kiirettä minnekään. Sanoin haluavani käydä kotona, ottamassa etäisyyttä sairaalaan. Voisin parin tunnin päästä tulla sitten uudelleen, jotta synnytys voitaisiin käynnistää. Olin saanut lauseeni loppuun, kun tunsin, että jotain valui housuihini. Kävin vessassa, verta!  Sitä tuli paljon. Mainitsin asiasta kätilölle ja sovittiin, että seurataan. Hetken kuluttua sitä tuli vain lisää. Kipu palasi. Tästä alkoi seuraava vaihe, johon palaan taas myöhemmin, kun jaksan taas kirjoittaa.

Tämä kirjoittaminen on osa omaa selviytymiseni strategiaa. En halua toistaiseksi unohtaa mitään ja näin saan nämä kipeätkin asiat pysymään mielessäni...

Kipeä sunnuntai aamu

A herätti mut taas yöllä ja pyysi tulemaan huoneeseensa. Vajaa 3-vuotiaan mielikuvitus ilmeisesti laukkaa ja kömmin taas kerran hänen huoneeseensa nukkumaan. A herättää minut aamulla joskus seiskan aikoihin. Koitan sanoa, että nukutaan vielä, mutta uhmaikäinen sanoo, että nyt on heräämisaika. Käsken hänen mennä herättämään isin, äiti nukkuu vielä vähän aikaa.

Alavatsassa tuntuu inhottavaa kipua. Vauva vaan painaa, koska on laskeutunut niin alas. Ei tässä mitään, lepäilen vielä ja kohta olo paranee ja nousen ylös.

Keittiöstä kuuluu aamuvalmistelujen ääniä. A ja P valmistelevat aamupalaa ja päätän nousta ylös, kun en saa enää nukutuksikaan. Liikkuminen sattuu. Olokin on aika huono, mutta kaipa se aamukahvilla paranee. Tämähän on ihan normaalia raskauden aikana, välillä on huonompi olo, välillä parempi. Ei enää montaa viikkoa ja sitten tämä on ohi.

Kahvi ei oikein maistu. Juon kupillisen kuitenkin ja siirryn sohvalle makoilemaan. Lepäämällä se olo kuitenkin paranee. Mielessä käy ajatus, että ei kai tämä pieni nyt ole päättänyt tulla nyt jo maailmaan, muutaman viikon saisi kuitenkin vielä odotella. Katson googlesta, että viikko 37 on ihan ok syntymäaika ja siihen on enää noin kolme viikkoa. Josko sen aikaa pieni pysyisi vielä mahassani..

Kipu yltyy koko ajan ja otan panadolia. Kyllähän se tästä varmaan helpottaa kohta.. Käsken A:n ja P:n mennä vähän ulos kävelylle, jotta saan rauhassa torkkua sohvalla. Tunnin verran koitan löytää hyvää asentoa, särkylääkekään ei näköjään auta. Alan miettiä, josko sittenkin pitäisi käydä synnärillä tarkastuksessa. Inhottavaa soittaa sinne sunnuntaina ja mennä turhaan, mietin mielessäni.

A ja P tulevat takasin ja sanon miehelleni, että pitäisi varmaan soittaa sairaalaan ihan vaan varmuuden vuoksi. Hän kaivaa numeron ja näpyttelen sen kännykkääni. Olo on ihan kamala. Käperryn sohvaan ja toivon, että olo paranisi. Soitan lopulta ja juttelen kätilön kanssa. En osaa kuvailla oloani hänelle, joten hän pyytää, että tulen käymään, niin katsotaan.

Mieheni kysyy pitääkö mennä heti. Käsken hänen laittaa lapselle ruokaa, ei tässä ole kiire. Käyn vielä suihkussakin. Menen hakemaan pyyhettä makkarista ja jään sängylle lepäilemään. Olo ei parane. Olen voimaton. Raahaudun suihkuun ja istun lattialle, koska en jaksa seistä suihkussa. Kysyn mieheltäni, onko ruoka kohta valmista, että voidaan mennä? Hän ehdottaa, että mennään heti. En suostu, koska pitäähän lapsen saada ruokaa ennen kuin lähdetään. Päivä rytmi menee muutenkin sekaisin, koska nyt olisi päikkäri aika. en kuitenkaan uskalla lähteä yksin ajamaan 30 km matkaa, koska minua pelottaa, jos en jaksakaan ajaa.

Automatkalla pyörin penkissä, mikään asento ei ole hyvä. Pyydän mieheni katsomaan, että pääsen synnärin ovesta sisälle ja sanon soittavani. Pari tuntia tässä kuitenkin menee, koska tarkkaillaan liikkeitä ja sykettä. Sitten ne varmaan lähettää mut takaisin kotiin, ellen sitten joudu loppuajaksi sairaalaan lepäämään..

Perjantai ja kaikki hyvin

Perjantaiaamu, raahaudun turhautuneena suihkun kautta neuvolaan. Turhautuneena siksi, että minulla olisi muutakin tekemistä, kuin juosta neuvolassa. Kaikkihan on hyvin, miksi siis koko ajan pitää käydä mittauksissa..

Ajatuksissani pyörii vain se, kuinka kömpelö olen ja kuinka ihanaa on sitten marraskuun alkupuolella, kun saan ihanan tuhisevan käärön viereeni ja meidän perheessä onkin kolmen sijasta neljä jäsentä. Laskettuaikahan on 27.10. mutta koska esikoinenkin syntyi "pakotettuna" vasta pari viikkoa myöhässä, tuskin tämä toinenkaan tekisi siinä asiassa poikkeusta.

Olen kerrankin (!!) ajoissa neuvolassa. Se ei ole minun tapaistani. Joskus olen jopa joutunut soittamaan, että anteeksi, palaveri venähti ja en ehdi ajallaan paikalle, koska voin tulla?

Samat pissanäytteet ja mittaukset. Rv 33+3, painoa 64kg verenpaine samoissa lukemissa kuin ennenkin, sykkeet hyvät. Kaikki siis hyvin, nähdään parin viikon päästä.

En soita edes miehelleni, koska eihän tässä nyt ole mitään kerrottavaa. Muutaman viikon päästä meillä on ihana pieni käärö. A on isosisko ja meillä ihanan raastava vauva-arki.

Sitä ennen tietysti pitäisi vielä käydä vaatteet läpi, ostaa tuttipulloja, korjata pinnasängystä yksi pinna, jonka A onnistui irrottamaan, mutta onhan tässä aikaa. Äitiysloma alkaa ihan kohta ja mulla on aikaa vain itselle ja perheelle. Ajatuksissani mietin, miten kaikki muuttuu vähän ajan päästä ja elämässä alkaa aivan uusi lehti. Päivä täynnä odotuksen kärsimättömyyttä ja unelmointia tulevasta..