Ahdistaa...

Tällä viikolla oli sekä "tuomiopäivä" että laskettuaika.  Tuomiopäivä sinänsä, että saatiin tulokset ruumiinavauksesta ja muista kokeista. Ennen tulosten kuulemista olin hyperaktiivinen, en vaan voinut keskittyä mihinkään ja toisaalta oli pakko keksiä jotain tekemistä, että sai ajatukset muualle.Yllättäen kyllä, nukuin sen edellisen yön ihan hyvin, vaikka kuvittelin, että alitajunnasta tulee vaikka mitä kauhukuvia. Tulosten saanti päivänä tärisin koko aamun, ihan kuin olisi ollut krapula. Itse tulokset olivat ne mistä jo heti varoiteltiin, ei mitään. Elsassa ei ollut mitään vikaa, istukassa ei ollut mitään vikaa. Se oli vain irronnut keskeltä ja sisäinen verenvuoto oli kestänyt jo jonkin aikaa jo ennen kuin menimme sairaalaan. Kuulin myös, että oma elimistöni oli alkanut tuhoamaan punasoluja ja tilanne olisi ollut todella paha, jos tuho olisi päässyt leviämään. 

Ihmettelin aiemmin, että miksi minulta otettiin kilpirauhasarvot pari viikkoa tapahtuneen jälkeen. Nyt minulle selvisi sekin. Verenhukka oli ollut niin suuri, että se olisi voinut aiheuttaa aivovaurion ja se olisi ensimmäisenä näkynyt kilpirauhasarvoissa. Onneksi tulos oli normaali ja mitään vaurioita ei syntynyt. 

Tulosten, tai siis sen ei minkään, saaminen jotenkin rauhoitti Lasketunajan päivä meni rauhallisesti. En oikein ajatellut mitään. Nyt muutama päivä myöhemmin yksi fb päivitys sai sitten taas kaikki ajatukset ja tyhjyyden esiin. Kaveri oli postannut tämän.

Kyseisen kaverini äiti kuoli noin vuosi sitten. Kuvan nähtyäni, kyyneleet tulivat. Suljin koko facebookin, koska en halunnut nähdä kuvaa! "Kirkkaimpana tähtenä tuikkimassa ja elämääni valaisemassa" ja Paskat! Seuraavana tuli raivo. Elsa ei ehtinyt valaista elämääni. Haluan kelata ajan taaksepäin ja haluan, että kaikki on taas hyvin. Tiedän, ettei se ole mahdollista, mutta! Toisaalta mietin, että eihän nuo ihmiset tiedä mitään menettämisestä. He eivät ole menettäneet lastaan. On aivan eri asia, kun vanhempi ihminen kuolee, kuin se, että vielä syntymätön tai ihan pieni lapsi kuolee. Ei niitä voi vaan verrata! Vanhemman ihmisen kanssa jokaisella on muistoja ja hyviä hetkiä, joita voi muistella. Meille ei jäänyt mitään. Sen ainoan kerran kun sain pitää Elsaa sylissäni ja silitellä häntä, hän oli jo kuollut. Tämä kaikki on vaan niin väärin..  

Toisen kerran psykologilla..

En sitten muistanut peruuttaa psykologin tapaamista, joten menin sinne paikalle.

Jälleen kerran mua hiukan ihmetytti se, että ko psykologi kertoi mulle muista asiakkaistaan melko yksityiskohtaisestikin. Mietin vaan, että mitä se musta mahtaa kertoa muille asiakkailleen...

Juteltiin psykologin kanssa niitä näitä, kerrattiin tapahtunutta, puhuttiin tulevasta. Kuulin myös, että viimeisen kahden kuukauden aikana on tullut tällä alueella kaksi uutta kohtukuolemaa. Haluaisin oikeasti tietää, miksi tällä alueella on ollut näitä tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Jos jollain on asiasta enemmän tietoa, otan sitä mielelläni vastaan!

Keskustelimme ihmisten erilaisista tavoista selvitä surusta ja menetyksestä. Kuten olen itsekin huomannut, minulla on vahva tukijoukko, jonka antamalla voimalla olen selvinnyt oikeastaan paremmin kuin olisi voinut kuvitella. Psykologi luokitteli minut selviytyjäksi. Aika lyhyen ajan perusteella tehty luokitus, toivottavasti hän oli oikeassa.

Hassulta tuntui myös se, että aikamme keskusteltuamme, psykologi sanoi, että huomaatko miten pidät tilanteet kokoajan hallinnassa. Se osoittaa kuinka älykäs olet.. Onhan se toki imartelevaa, että pidetään älykkäänä selviytyjänä, mutta väkisinkin tulee mieleen, että vähä-älyisenäkö mä sen lähetteen sinne sain??

Jokatapauksessa, psykologin arvio oli se, ettei tällä hetkellä ole mitään syytä jatkaa käyntejä, vaan saan itse katsoa tulosten (tai niiden puutteen) jälkeen, että haluanko vielä käydä juttelemassa hänen kanssaan..

Tästä tuli mieleen, että toivottavasti ne ihmiset, jotka samassa tilanteessa tarvitsevat ammattiapua, todella saavat sitä, eikä tämä kahden käynnin ratkaisu ole mikään yleinen käytäntö. Kuten "vertaistuki-ihmisten" kanssa käydyistä keskusteluista olen kuullut, olen tässä alkutaipaleella ainakin päässyt "helpolla". Toivottavasti niin on jatkossakin, vaikka tiedän, että "takapakkia" tulee vielä eteen ja todennäköisesti monta kertaa.

Viestejä tutuilta ja tuntemattomilta

Ystävien lisäksi vertaistuen vaikutus on uskomatonta. Olen käynyt lukemassa muiden saman asian kokeneiden blogeja ja on yllättävää, kuinka samanlaisia asioita kaikki ovat käyneet läpi.

Eniten mieltä ovat lämmittäneet viestit, joita olen saanut viime päivinä. Laitoin erään blogin kirjoittajalle viestin, koska hänen tekstinsä olisivat voineet ihan yhtä hyvin olla minun kirjoittamia. Hän lähetti minulle sähköpostia: "Otan osaa tuoreeseen suruusi. Tuntuu pahalta ajatella, että elät nyt niitä kaikkein raskaimpia kuukausia.."

Saman kokeneena hän tietysti tietää, mitä kaikkea minullakin on vielä edessä, mutta se, että hän oman suruprosessinsa keskellä jaksaa vielä murehtia muidenkin puolesta, osoittaa, kuinka ihania ihmisiä maailmassa on <3

Vähän aikaa sitten kuolinilmoituksemme oli lehdessä. Muutama tuttu oli nähnyt sen ja laittoi viestiä: "Olemme sanattomia, jos haluat puhua, olemme täällä". Noiden tuttavien kanssa en juurikaan ole ollut tekemisissä, mutta jotenkin tuntuu lohduttavalta, että hekin ovat olemassa, vaikken todennäköisesti koskaan heidän kanssaan sen enempää tule asioista puhumaan. Vaikka eihän sitä tiedä. Kuten on huomattu, yllättäviä asioita tapahtuu.

Osa ystävistäni on kertonut, että he tuntevat avuttomuutta, kun eivät tiedä miten auttaisivat. Teille kaikille haluan sanoa, että paras apu on olemassa olonne! Kaikkein pahinta on hiljaisuus. Minullakin on ystäviä, jotka ovat kyllä soitelleet, mutta Elsasta he eivät ole sanoneet sanaakaan. Ymmärrän kyllä, että aiheesta on vaikea puhua, mutta minusta hiljaisuus tuntuu kaikkein pahimmalta. Puhun ystävieni kanssa kaikesta, usein on kiva puhua aivan täysin arkisista asioista, kuten vääränkokoisista kahvilusikoista (tämä tuli puheeksi yhtenä päivänä yhden tutun kanssa ja nauratti oikein jälkeenpäin, kuinka hölmöä, mutta samalla vapauttavaa on puhua "vain kahvilusikoista" :D ), mutta Elsa on ja tulee aina olemaan osa elämääni, ei siitä tarvitse olla puhumatta. Tuntuu hiukan pahalta sanoa tämä, mutta tapahtunutta ei voi muuttaa, eikä sitä saa peruutettua. ehkä yllättävänkin nopeasti, olen alkanut katsomaan enemmän eteenpäin, kuin miettimään sitä, miksi tämän kaiken piti tapahtua. Palaan ehkä vielä tulevaisuudessa taaksepäin ja mietin niitä samoja kysymyksiä, kuin heti ensimmäisinä päivinä, mutta tällä hetkellä kaiken ikävän ja surullisten hetkien keskellä mietin myös sitä, mitä kaikkea ihanaa elämässä on vielä edessäpäin! :)

Vielä kerran, kiitos kaikista keskusteluista ystävilleni, kiitos tutuille ja tuntemattomille viesteistänne, otan niitä vieläkin mielelläni vastaan

Vaatteet..

Ihmiselle tulee omituisia ajatuksia mieleen.. Meillä lojuu alakerrassa äitiyspakkaus ja muita vauvan vaatteita. En halua tehdä niille mitään vielä, koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Hetkittäin mun tekisi mieli polttaa ne kaikki! Tuhota äitiysvaatteet, joita käytin Elsaa odottaessani, polttaa kaikki mikä on ostettu Elsaa varten. 

En ole toteuttanut suunnitelmaani, jos sittenkin haluan jossain vaiheessa säilyttää jotakin, mitä ehdin ostaa..

Nämä syksyn ensimmäiset pakkasaamut saavat minut miettimään noita vaatteita. Mietin, miten olin suunnitellut kaiken menevän. Välillä tuntuu siltä, ettei kannattaisi suunnitella mitään. Mitä jos suunnitteleekin turhaan, kuten tein seuraavan vuoden suunnitelman. Vuoden, jonka suunnitelmat eivät koskaan tapahtuneet..

Jokinaika sitten kirjoitin turhautumisestani ihmisten pinnallisuuteen.. Mietin samalla, miten pinnalliselta vaatteiden ajattelu tuntuu. Ihan kuin ei tärkeämpiä asioita olisi mietittävänä. Miten vaatteisiin saattaa kiteytyä niin monta ajatusta? Raivoa vaatteita kohtaan.. Tuntuu typerältä, mutta toisaalta ne kuvaavat sitä kaikkea odotusta, suunnittelua ja menetystä!

Toisaalta haluaisin kaiken pois, mutta toisaalta niihin liittyy toivoa tulevasta. Toivoa onnesta ja tulevaisuudesta. Toisaalta mielessä pyörii ajatus, etten voi niitä koskaan käyttää, koska ne on ostettu jollekin, joka on kuollut. Ihan kuin kuolema olisi ollut vaatteiden vika tai niistä johtuva.

Toistaiseksi tyydyn siirtämään kaikki tavarat varaston nurkkaan, odottamaan hetkeä, jolloin osaan päättää, mitä niille aion tehdä. En tiedä tuleeko sitä hetkeä koskaan, mutta nyt en ainakaan halua tehdä niille mitään. En myöskään halua katsoa niitä, koska en voi olla miettimättä, miltä ne olisivat näyttäneet Elsan päällä, olisiko ne olleet milloin sopivia hänelle.... Mitkä värit olisivat näyttäneet parhaalta hänen päällään. Ihanan pienen tummatukkaisen tyttöni päällä.

P**ka päivä! Miksi? Mitä jos..

Tämä aamu aloitettiin naurulla ja kolmevuotiaan kiukuttelulla siitä, miksei aamupalaksi voi syödä tikkaria. Tänään siis juhlimme esikoisemme synttäreitä.

Mieleen tuli aamu kolmen vuoden takaa, kun turhautuneena lähdin synnärille tarkastukseen. Viikkoja oli silloin 41+6. Yllätyksekseni sairaalassa päätettiin kuitenkin käynnistää synnytys juuri sinä päivänä. Illalla meillä olikin sitten sylissä maailman ihanin tyttö vauva!

Esikoisen synttärionnitteluja lukiessani silmiini osui Pekka Simojoen "Perhonen kappaleen" pätkä "Mureni taika, mitä on aika? Missä on perhonen?"

Tuo lyhyt pätkä nosti kaikki tunteet pintaan, vihan, ikävän, pelon, kaikki! Reilu pari viikkoa tästä ja meillä olisi voinut taas olla onnellinen päivä, mutta ei! Ajattelen kauhulla sitä hetkeä kun nuo pienet sydänäänet ovat loppuneet. Miksi!!!!

Viime yönä näin painajaisia tuosta lähes kuukauden takaisesta päivästä. Eilen illalla vielä sanoin ystävälleni, että kaikki menee hyvin. Tämä on varmaan sitä vuoristorataa, jota moni on sanonut elämämme olevan tulevaisuudessa..

Parin viikon päästä olisi voinut olla onnellinen päivä, nyt odotan vain sitä, saadaanko koskaan selville syytä, miksi emme saaneetkaan toista tytärtämme elämään kanssamme. Noiden tulosten saamisen lähentyminen on varmaan osa syyllinen öisiin painajaisiini.. Mielessä pyörii, mitä jos.. entä jos en olisi tehnyt niin paljon töitä. Vuosihan on ollut töiden puolesta stressaava, voiko se olla syynä? entä jos olisin tehnyt niin tai näin enkä niinkuin tein... Mitä jos nämä kaikki kysymykset jäävätkin ilman vastausta? Sairaalassa lähes jokainen sanoi, että kannattaa varautua siihen, ettei mitään selitystä tapahtuneelle tule koskaan..

Toisaalta mieleen tulee, mitä jos tuleekin jokin syy? Mitä jos syy on sellainen, johon olisin voinut vaikuttaa? Kaikki ovat vakuuttaneet minulle, ettei mikään mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä ole syynä, mutta mitä jos onkin?

Tänään pitäisi myös laatia kuolinilmoituksen teksti.. Tai ajatustasolla se on jo valmiina, mutta se pitäisi ilmoittaa lehteen, jotta ilmoitus ehtisi viikonlopuksi. Olen jo lykännyt sen laittamista monta päivää. Oma olo varmaan taas helpottuisi, jos nyt lähettäisin ne tiedot. Olisi taas yksi asia hoidettu...

Tänään on taas päivä, jona tekisi mieli hautautua peiton alle ja toivoa, että tämä kaikki olisikin vain pahaa unta ja herätessä kaikki olisi hyvin...

Kiukkua ihmisten pinnallisuudesta..

Olen täälläkin kirjoittanut siitä, kuinka ihania ystäviä mulla on.. Kiitokset heille!

Nyt on pakko kuitenki purkautua ihan vastakkaisesta aiheesta.. Kaikki tuttuni eivät tiedä tapahtuneesta, enkä tiedä kerronko heille koskaan. Kyse ei ole mistään kovin läheisistä ihmisistä, kuitenkin sellaisista, joiden kanssa olen tekemisissä lähes viikoittain.

Mua suorastaan raivostuttaa tai välillä jopa itkettää se, kuinka "pää omassa pe**ssään" osa ihmisistä elää! Suuttumukseni on ehkä osittain aiheetonta, en tiedä. Kaikki lähti siitä, että eräs tuttuni oli juhlimassa. Biletyksen jälkeen hän oli huomannut, ettei kaapissa ollutkaan lapselle ruokaa. Olen joskus auttanut häntä, koska hän on pienituloinen yh. Nyt en kuitenkaan jaksanut vastata hänelle. Tänä aamuna huomasin sitten, että hän oli laittanut kiukkuisen viestin, "sais sitä vastatakin jotain". Joo, olisi varmaan kohteliasta, mutta V**ako mun tarvii aina olla kohtelias muille??

Mitäs ryyppäsi lapsen ruokarahat. Kyseessä on aikuinen ihminen, jonka pitäisi ihan oikeasti itse osata huolehtia asioistaan. Mietin jopa sitä, että olisin poistanut hänet kavereistani fb:ssä, mutta annan olla. Hänen viestinsä tosin eivät tule enää mulle läpi.

Syy kiukulleni on ehkä siinä, että miksi ihmeessä ihmisellä on lapsi, jos rahat laitetaan mieluummin viinaan kuin lapsen tarpeisiin. Mulla itselläni on ihan ok tulot ja lapselleni on aina ruokaa ja vaatteita. Pitkään itseasiassa meni niin, että huomasin, etten osta itselleni mitään vaan kaikki ostokseni on olleet A:lle. A ei saa kaikkea, mitä haluaa. Meillä on itseasiassa muutaman viime kuukauden aikana usein toistunut keskustelu: A: "mutta minä haluan!" Minä :" Joo, minäkin haluaisin miljoonan" A: "Et halua, minä haluan!" Kyse ei niinkään ole rahasta, vaan siitä, että elämässä ei vaan aina saa kaikkea mitä haluaa, eikä mun mielestä ole väärin, että 3 v:kin alkaisi vähitellen ymmärtää sen.

Viimeisten viikkojen aikana mua on entistä enemmän ärsyttänyt ihmisten itsekeskeisyys. Kuuntelen toki ystävieni murheet ja huolet kuten ennenkin, mutta toivoisin, että joskus ihmiset miettisivät ennen purkauksiaan, mitä sanovat tai tekevät. 

Humans of New York sivustolla on mielestäni ihania ajatuksia. Siellä on kuvia ihmisistä ja alla heidän tarinaansa. Jokainen voisi edes kerran kuukaudessa pysähtyä miettimään sitä, että lähellä olevatkaan ihmiset eivät aina ole sitä miltä näyttävät vaan naurun tai kyynelten takana voi olla isojakin asioita, joista he eivät ehkä halua puhua tai joita et huomaa pelkästään ulkoisesta olemuksesta...