Töihin paluusta..

Jonkin verran tulee kyselyä, olenko jo palannut töihin. Osa kavereista sanoo, että älä pidä kiirettä, töitä ehtii tehdä myöhemminkin. Itsellä olisi sellainen olo, että voisi osa-aikaisesti jo palailla töihin, että on jotain säännöllisyyttä näissä päivissä. Tammikuun puoleenväliin saakkahan  mä olen virallisesti äitiyslomalla. Tuntuu kuitenkin hölmöltä olla äitiyslomalla ilman vauvaa..
Mietin töihin paluuta jo oikeastaan reilu kuukausi sitten. Työhönpaluuseen liittyy kuitenkin paljon vaikeita asioita. Ihmiset ihmettelevät miksi palaan nyt jo töihin toisaalta, kaikki eivät edes tienneet, että olen jäämässä äitiyslomalle. Osittain haluaisin tässä vaiheessa töihin, että pelkään, että jos töihin meno pitkittyy, siitä tulee vaikeampaa. Ajankuluessa olen huomannut, että en välttämättä halua puhua niin paljon kohtukuolemasta ja kuolleesta lapsesta, kuin alussa. Alussa oli pakko purkaa kaikki heti ulos, ettei jää märehtimään asioita, mutta nyt kolmisen kuukautta myöhemmin, en halua, että ihmiset ajattelevat minua vain säälittävänä tapauksena, jonka lapsi kuoli ennen kuin syntyikään. Entistä vahvemmin minulla on tunne, ettei kaikkien tarvitse tietää asiasta ollenkaan. Toisaalta en pidä asiaa mitenkään salaisuutena. Keskustelen Elsasta kyllä avoimesti silloin kun haluan. Osittain syynä sille, etten halua kaikkien tietävän on se, että kaikki eivät osaa suhtautua asiaan millään tavalla. Ehkä pahin kommentti, jonka olen kuullut oli se, että kai sinulla on sitten kirjallinen lausunto siitä, että olet myös henkisesti terve! Vaikka lauseen sanonut ihminen pahoitteli heti sanomistaan, se kuvastaa hyvin sitä, mitä ajatuksia ihmisille tulee mieleen.

Monet vastaavan kokeneet ihmiset ovat palanneet jo tässä vaiheessa töihin ja monella on mennyt töihin paluu hyvin. Toisilla työkaverit ovat supatelleet seläntakana ja epäilleet työkykyisyyttä. Omituisesti ihmiset tekevät johtopäätöksiä ja käyttäytyvät hölmösti, kun eivät uskalla suoraan kysyä miten menee. Toiset taas esittävät joka kerta tavatessa surunvalittelunsa. Sekin tuntuu hassulta, mutta ymmärrän, että he ovat oikeasti pahoillaan ja eivät vaan osaa sanoa mitään. Kuten olen varmaan kirjoittanutkin, ainakin olen sanonut monelle, että oikeita sanoja ei ole, mutta pahinta on se, että ohitetaan kokonaan eikä sanota mitään.

Mutta siis töihin paluusta.. Pohdiskelin siis asiaa useamman viikon, ennenkuin otin yhteyttä työpaikalleni. En sen yksityiskohtaisemmin käy kaikkea tähän liittyvää täällä läpi, mutta työnantajani toiminta oli jotain ihan muuta kuin olin kuvitellut. Olin jo aikaisemmin sanonut, että otan yhteyttä jos alkaa tuntua siltä, että haluaisin töihin ennen äitiysloman päättymistä. Se lause oli kai ohitettu kokonaan tai sitten oli tulkittu, että kunhan höpisen. Kolmisen viikkoa sitten ilmoitin, että olisin valmis palaamaan osa-aikaisesti töihin. Toinen toistaan epämääräisempiä kommentteja olen saanut ja nyt tilanne on se, että ei taida töitä löytyä minulle ennen kuin äitiyslomani virallisesti päättyy.. Eivät ota minua takaisin, ennen kuin löytyy tehtäviä ja niitä ei kuulemma ole tällähetkellä riittävästi..  Ensi reaktioni oli se, että eipä sitten palata lainkaan tuohon työpaikkaan, mutta katsotaan nyt. Selvästi on ainakin huomattavissa, että työpaikallani ei osata suhtautua asiaan mitenkään. Olen saanut ihan suoria kommentteja siitä, että en ehkä ole työkykyinen ja yllättävän moni näyttää tietävän Elsan kuolemasta, vaikka en ole itse siitä kertonut. Olisin toivonut, että olisin voinut kertoa niille kelle haluan ja jättää toisille kertomatta, mutta näköjään olen juoruilun kohteena. Saa nähdä mitä lähitulevaisuudessa töiden suhteen tapahtuu, en ole kovin optimistinen mutta toisaalta toivon, että asiat järjestyisivät parhainpäin..  Näköjään kannattaa siis varautua siihenkin, että töihin paluusta ei tule helppoa tai pahimmassa tapauksessa pitää etsiä uusi työpaikka.. Siihen en koe olevani juuri nyt valmis, vaikka toisaalta uudessa paikassa kukaan ei tietäisi mitään....

Matkalla eteenpäin..

Havahduin tänään siihen, että kirjoitin eräälle, joka on kokenut saman, että nyt elämä alkaa vähitellen olla taas raiteillaan. Tuntui jotenkin hassulta huomata, että oikeasti alkaa ajattelemaan, että tällaista elämä nyt on ja nyt ollaan menty eteenpäin. Kolme kuukautta on tavallaan pitkä aika, jotenkin tuntuu, että kaikesta on jo ikuisuus. Aika kuluu liian nopeasti. 

Vaikka sanonkin, että nyt on menty eteenpäin, se ei tarkoita sitä, että Elsa ei olisi enää jatkuvasti ajatuksissa. Tänään, kun ensi lumi oli täällä satanut maahan, mietin kuinka loistava ulkoilukeli tänään olisi pienelle tytölle voinut olla. Enää ajatukset eivät ole kuitenkaan niin lohduttomia kuin vielä muutamia viikkoja sitten. Ikävä on edelleen, mutta nyt pystyy jo ajattelemaan, että mennään sitten A:n kanssa nauttimaan ulkoilmasta.

Vieläkään ( ehkä en enää koskaan.. ? ) en pysty ymmärtämään vanhempia, jotka valittavat, että lapset vievät liikaa aikaa. Miksi ihmeessä tuollaisilla ihmisillä on lapsia? Miten lapsi voi olla rasite? Ovathan lapset joskus rasittavia ja tuntuu, että tekisi mieli mennä jonnekin ihan yksinään, mutta oikeasti en kyllä voisi koskaan sanoa, että oma lapsi on liian rasittava, että tarvitsisin vapaa-aikaa omasta lapsestani. Lapset ovat pieniä kuitenkin vain vähän aikaa..

Ymmärrän toki niitä vanhempia, jotka toimivat lastensa omaishoitajina, niitä, jotka heräävät 5 kertaa yössä, koska lasta pitää kääntää sängyssä, niitä vanhempia, joilla itsellä on jokin sairaus tms. Heille suotakoon vapaapäiviä, jolloin he saavat olla ihan itsekseen. Mutta, en ole koskaan kuullut, että he valittaisivat osastaan.. Sen sijaan, nuo jotka valittavat, että lapset häiritsevät ja vievät liikaa aikaa, ovat ihan tavallisia vanhempia, joille vain omat asiat ovat lastaan tärkeämpiä. Siihen mun ymmärrys ei riitä! Olen jopa sanonut tämän muutamalle ihmiselle ihan suoraan. Todennäköisesti he loukkaantuvat, mutta mitäs sitten?

Välillä mietin, että miksi jaksan välittää muiden tekemisistä, miksen antaisi niiden vaan olla.. Onhan mulla omiakin asioita murehdittavana. Toisaalta, en jaksa jäädä märehtimään asioita, joille en voi mitään. Elämässä on kuitenkin mentävä eteenpäin, nautittava niistä hetkistä ja asioista, jotka on. Menneitä ei voi muuttaa, niiden kanssa täytyy oppia elämään. Kuulostaa kovin kliseiseltä ja ehkä julmaltakin..

Viime päivinä, mulla on usein korvissa soinut tämä Irinan biisi:

 "..mutta paremmin tietävät kertoi jos ei se tapa niin se vahvistaa

nyt mun pitäis olla käsittämättömän vahva"

Viimeiset kolmekuukautta ovat tosiaan tehneet musta vahvemman, kuin ennen.Niin hyvässä kuin pahassakin. Enää se, että mikään ei mennyt niinkuin olin suunnitellut ei tunnu niin pahalta. Tuntuu, että kaikelle on taas löytymässä pohja ja että nyt voi taas alkaa suunnittelemaan asioita eteenpäin. Koskaanhan ei voi tietää, menevätkö asiat niikuin on suunnitellut vai ei, mutta aina kannattaa katsoa eteenpäin positiivisesti! Ehkä kaikella tapahtuneella oli jokin merkitys, joka ehkä selviää joskus myöhemmin. Nyt keskityn vain siihen, mitä mulla on, koitan olla murehtimatta turhista :)

Vaikeita tilanteita..

Viime aikoina on mennyt ihan hyvin. Voisinpa melkein sanoa, että ollaan palattu "normaaliin elämään". Toki monesti tulee mietittyä, että mun piti kyllä tällä äitiyslomalla tehdä jotain aivan muuta kuin mitä olen viime viikkoina tehnyt.

Tänään törmäsin ensimmäistä kertaa vieraaseen ihmiseen, joka kysyi, että montako lasta mulla on. Säikähdin oikeastaan itsekin, kun vastasin nopeasti: "Yksi, vain yksi". Ei vaan tuntunut järkevältä alkaa selittää täysin ventovieraalle ihmiselle, että yksi elävä lapsi ja yksi kuollut vauva.

Samassa paikassa oli useampi äiti ja monta vauvaa. Yhdellä oli juuri ollut ristiäiset viime viikonloppuna. En voinut olla ajattelematta, että meilläkin olisi ihan näinä aikoina pitänyt olla ristiäiset. Ihmeen hyvin selvisin kuitenkin tilanteesta, eikä tullut edes pakokauhua vauvojen keskellä.

Tilaisuus oli seurakunnan järjestämä ja lopussa siellä laulettiin "Jumalan kämmenellä". Jos oikein muistan, se laulettiin myös Elsan hautajaisissa. Siinä kohtaa sain kyllä ihan oikeasti purra huulta, etten alkanut itkeä. Diakonissa ehkä ihmetteli, kun en laulanut mukana, kuten kaikki muut paikallaolleet. Jokainenhan osaa ne sanat. Siinä hetkessä en vaan olisi voinut laulaa ja samalla hillitä itseäni.

Tuntuu jotenkin hassulta myös se, että nyt alkaa huomata, millaisessa sumussa ajoittain on kulkenut. Joistakin tilanteista ei muista mitään, tai muistaa vain osia. Jännä miten ihmismieli pyyhkii asioita pois mielestä tai ei "tallenna" niitä.

Laulun loputtua onneksi sain taas palautettua hymyn ja tuskin kukaan edes huomasi mitään. Nyt jälkeenpäin ajatellen, olen ehkä jopa ylpeä itsestäni. Selvisin tilanteesta ilman paniikkia tai mitään. Ehkä selvitymisessä on taas otettu yksi askel eteenpäin.

Seuraava askel hieman hirvittää. Päätin, että aloitan työt lähiaikoina osa-aikaisesti. Olisin toivonut, ettei minun tarvitsisi mennä takaisin samaan projektiin, josta lähdin, mutta nyt kuitenkin näyttää siltä, että joudun sinne takaisin. En ole kaikille työkavereille kertonut mitään, osa ei kyllä edes tiedä, että jäin äitiyslomalle, mutta osa tietää. Jännittää tilanne, jossa pitää tavata ensimmäistä kertaa ne ihmiset, jotka tiesivät, että jään äitiyslomalle. He varmasti ihmettelevät miksi palaan nyt jo töihin... En osaa vielä sanoa, kerronko kaikille, miten kävi vai kuittaanko asian vaan sillä, että kerron, että mieluummin en puhu omista asioistani töissä.. Aika näyttää varmaan senkin.. Onneksi mulla on töiden suhteen vielä takaportti auki, eli voin sanoa, että en olekaan työkunnossa vaan jatkan äitiyslomaa, jos siltä tuntuu...

Pyhäinpäivä

Koko viikko oli melkoista vuoristorataa. Loppu viikosta olin jo melkein sitä mieltä, että olen tulossa hulluksi. Mielessä pyöri monenlaisia ajatuksia ja tuntui, ettei ahdistavista ajatuksista pääse millään eroon. Keskustelin jonkin verran myös samankokeneiden ihmisten kanssa. Oli absurdia, miten hyvältä tuntui, kun yksi henkilö kirjoitti minulle: "valitettavasti tervetuloa tähän joukkoon.. Lohdutuksena sanottakoon, että tuosta 2-3 kk:n karmeudesta alkaa (tai ainakin itsellä alkoi) hienoinen ylämäki. Elämä jatkuu kuitenkin. Pienin askelin. Syöksyjä alas tulee edelleen silloin kuin niitä vähiten odottaa ja suru on loppuelämän kaveri... Mutta jotenkin se aika vaan sitten kumminkin helpottaa tuskaa ja välillä tämä elämä jopa naurattaa! Isot halit." Tuntui vaan jotenkin lohduttavalta kuulla, että vaikka oli niin pohjalla, niin parempaa olisi odotettavissa ehkä piankin.

Puhäinpäivänä kävimme kynttiläkirkossa kuulemassa, kun Elsa Kristiinan nimi luettiin siellä. Hassua kyllä, sekin piti pyytää erikseen luettavaksi. Tapahtuma sinänsä ei ollut kovin kummallinen. Pappi oli suorastaan kauhea, yliartikuloiva ja hänen äänensä ei sopinut lainkaan tapahtumaan. Ensimmäisenä virtenä oli "Herra kädelläsi". Siinä vaiheessa oli vaikea pidätellä kyyneleitä, sillä se laulettiin myös Elsan siunaustilaisuudessa. Matkalla kirkkoon A kysyi, että mennäänkö me vauvan kirkkoon. Kirkosta on tullut hänelle siis vauvan paikka. Kirkossa A, 3 vuotta oli huolissaan, koska hänellä ei ollut kukkaa. Hänelle on siis jäänyt mieleen se, kun hän noin kuukausi sitten laski ruusun pikkusiskonsa arkulle. Kirkon jälkeen kävimme viemässä haudalle uuden kynttilän. Meillä on siellä koko ajan kynttilä palamassa. A:lle olemme kertoneet, että hauta on meitä varten, jotta meillä on paikka, jossa voimme käydä tervehtimässä vauvaa. A:lle pikkusisko on edelleen vauva, ei Elsa, vaikka me itse puhummekin yleensä aina Elsasta, eikä vauvasta. 

Hautakiveä ei ole vielä tullut, joten hauta näyttää tyhjältä. Onneksi kiven pitäisi tulla ehkäpä vielä tässä kuussa paikoilleen. Nyt siellä on vain kummien ja meidän viemät kukat ja tuo lintulyhty.

Odotin, että Elsan nimen lukemisen ja haudalla käynnin jälkeen ajatukset taas rauhoittuisivat, mutta ei. Kävimme vielä mieheni äidin haudalla. Lähes koko matka istuttiin vain hiljaa puhumatta mitään. Ei ollut oikeastaan sanoja, paitsi se, kuinka ärsyttävä se pappi kirkossa oli. 

Kotiin päästyäni ajattelin, että nyt on pakko puhua. A:n mentyä nukkumaan istuimmekin monta tuntia olohuoneessa ja keskustelimme asioista, vertaistuesta, ihmisten reaktioista jne. Tuo keskustelu oli se, mitä tarvitsin. Sen jälkeen kaikki on taas tuntunut paljon helpommalta. Ihmettelimme myös sitä, miten vähän olemme keskenämme keskustelleet tapahtuneesta. Jotenkin vaan tuntuu usein siltä, ettei löydy oikeaa hetkeä keskustelulle. Onneksi nyt löytyi! Vinkkinä muillekin, ottakaa aikaa itsellenne ja keskustelkaa perheenne kanssa, se on ehkä parasta terapiaa!