Ensimmäinen vuosipäivä

Tänään on vuosipäivä, jota kenenkään ei kuuluisi viettää!
Vuosi on kulunut yllättävänkin hyvin ja elämä on vähitellen alkanut palata ehkä raiteilleen..
Viime päivät ovat olleet tosin erityisen raskaita. Vuoden takaiset asiat ovat palailleet mieleen ajoittain niin, että voisin kuvitella, että niistä on vain muutama päivä aikaa.
Se sama tyhjyyden tunne on ajoittain tullut erittäin ahdistavana pintaan. Olin jo osittain ehkä unohtanut sen. Välillä mietin, tuleeko minusta normaalia koskaan.
Vuoden takaa hyvinkin tutut itkukohtaukset ovat taas täällä. Jotenkin vuoden takaisia tapahtumia käy läpi, osittain jopa alitajuisesti. Yhtäkkiä jossain paikassa on tullut mieleen, että viime vuonna olimme täällä vielä kaikki neljä.
Tänään töissä on palaveri, jossa pitäisi suunnitella tulevia projekteja. Miten voikaan olla näin huono päivä tuolle palaverille! Mielessä pyörii ihan muut asiat kuin millaisia tavoitteita työelämään liittyy. Jos saisin valita, vetäisin peiton korville ja hautautuisin sohvaan.

Jos kaikki olisi mennyt niinkuin olisi pitänyt, äitiyslomani ja kesälomani olisi ohi ja minun kuuluisi olla jossain ihan muissa tehtävissä, kuin missä nyt olen.. Niiden suunnitelmien mukaan mitä minulla oli..
Joinakin päivinä olen miettinyt, että minun pitäisi toteuttaa ne suunnitelmat, joita minulla oli ennen 13.9.2015. Toisaalta ne tuntuvat nyt liian kaukaisilta. Välillä olen vihainen itselleni, koska "olen hukannut aikaa". Myönnän, olen jättänyt vuoden aikana tekemättä montakin asiaa, koska minua ei ole huvittanut. Välillä syyllistän itseäni siitä, että perustelen saamattomuuttani sillä, että olen käymässä läpi asioita, joita kenenkään ei kuuluisi joutua käymään läpi..

Yhtenä päivänä A kysyi minulta, että koska se meidän vauva tulee takaisin sieltä pilven päältä. En osannut sanoa mitään. Viikonloppuna kävimme sytyttämässä kynttilän Elsan haudalla A:n kanssa. A alkoi yllättäen käymään läpi hautajaispäivää ja miettimään, että minkä pilven päällä Elsa on. Joskus sitä toivoo etä olisi tuo neljävuotiaan taito suhtautua asioihin.. Ei tarvitsisi murehtia...

Kirjoittaminen onneksi toimii edelleen, vaikka en niin usein enää tänne kirjoittelekaan. Tänään oli taas pakko, jotta jaksaa lähteä töihin.. Teksti on hyvinkin sekavaa, mutta se kuvastaa hyvin sitä, miten ajatukset tällä hetkellä poukkoilevat....

Elämä muuttuu.. vai muuttaa..

Tänään vihdoin saatiin aikaiseksi käydä laittamassa kesäkukat haudalle. Keväällä istutetut orvokit olivat onneksi vielä kauniita ja täydessä kukassa, joten hauta ei näyttänyt siltä, ettei kukaan hoitaisi sitä. Viime aikoina olen käynyt siellä aika harvoin. Ehkä taas syksyllä käyn useammin, kun haluan, että siellä palaa aina kynttilä..

Tänään vertaistuki ryhmässä joku postasi Iltalehden artikkelin äidin kertomuksesta siitä, mitä asioita lapsen kuolema opetti. Hän oli kirjoittanut ne tuomaan lohtua niille, joilla lapsen kuolemasta on vain vähän aikaa.

Tekstin alussa hän kertoo: "Olen myös oppinut paljon surutyötä tehdessäni. Moni oppimani asia on yllättänyt minut. En tiennyt, mitä odottaa sillä hetkellä kun minusta tuli yksi heistä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Nyt kuitenkin tiedän, että olen päässyt pahimman yli."

Itse varmaan olen vielä siellä alkutaipaleella näin lähes 10 kuukautta tapahtuneen jälkeen, koska en vielä ainakaan uskalla sanoa, että pahin olisi takana. Vielä on edessä ensimmäinen vuosipäivä, ensimmäinen syksy jne...

Ensimmäisenä hän mainitsee, ettei kukaan lapsen kuoleman kohdannut unohda sitä. Vaikka ajatus tuntuukin ehkä hassulta, itsellä ainakin välillä käy ajatuksissa, että mitä, jos jonain päivänä uppoudun elämääni ja arkeeni niin, etten enää muistakaan Elsaa? 

"Ymmärsin, että en voisi milloinkaan unohtaa häntä, koska tajusin, että hän on osa minua. Päivittäin näen hänen vaikutuksensa minuun siinä, kuinka reagoin erilaisiin tilanteisiin. Olipa kyse siitä, kun vedän henkeä ollakseni rauhallinen kun lapset kiukuttelevat ja itkevät tai kun työssäni tulee ongelmia. Sellaisina hetkinä hänen menettämisensä ajatteleminen antaa arkisille harmeille oikeat mittasuhteet."

Osittain olenkin jo ehkä myöntämässä itselleni, että en unohda koskaan, sillä monet kerrat huomaan, että ajatuksissani mietin Elsaa ja sitä, miten hänen kauttaan opin, että asioiden mittasuhteet eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät. Monia asioita on aikaisemmin paisutellut, kun ei ole osannut ajatella niitä oikeissa mittasuhteissa..

Kirjoittaja sanoo myös, että tarvitsee ympärilleen uusia ihmisiä, jotka eivät tiedä tapahtuneesta. 

"Työpaikan vaihtaminen toi ympärilleni ihmisiä, joilla ei ollut tietoa siitä, kuka olin ja mitä olin kokenut. Uudet työkaverini eivät tunteneet minua ennen menetystäni, joten he eivät voineet olettaa, että olisin sama ihminen kuin ennen sitä.

He eivät pitäneet minulta outona käytöksenä, jos olin jonain päivänä hiljainen ja surumielinen. Kenties he pitivät minua outona, mutta heidän seurassaan sain olla oma itseni ilman ennakko-odotuksia. Uudessa työympäristössä toimiminen auttoi minua myös asettamaan menetyksen taka-alalle, kun yritin sopeutua uuteen työhön ja ihmisiin. Toisinaan pystyin jopa teeskentelemään kuin koko asia ei olisi edes tapahtunut minulle. Pystyin samastumaan uusien työkavereideni elämään ja nauramaan heidän kanssaan. Se oli hyvin voimaannuttavaa, koska muutaman kuukauden kuluttua minun ei tarvinnut enää teeskennellä. Aloin elää uudelleen, kun ajatus kuolemasta ei kalvanut minua jatkuvasti."

Tuo on aivan totta! Joskus on niin paljon helpompaa olla ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä koko tarinaani. Ihmisten keskellä, joilla ei ole ennakko ajatuksia, ihmisten, jotka eivät mieti, mitä minä ajattelen, jos he sanovat tai tekevät jotakin..

Toisaalta, kuten kirjoittajakin sanoo, ymppärille tarvitaan uusia ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman. Heidän keskellään olet kohtukuolemankin kokeneena täysin normaali kaikkine oikkuinesi.

Toisaalta, tarvitaan myös niitä vanhoja ihmisiä, jotka tietävät, kuka minä olen. He ovat kannustusjoukkoina auttamassa elämässä eteenpäin. He tietävät millainen olen ollut, millainen minusta on tullut ja osaavat rohkaista ja kannustaa jatkamaan eteenpäin.

Surullista, mutta totta on sekin, että jotkut ihmiset jäävät pois elämästäni.

"Jotkut ihmiset eivät kykene käsittelemään menestystäsi, koska se tekee heidän oman olonsa niin epämukavaksi. Kyse ei ole pelkästään siitä, että he eivät tiedä, mitä sanoa tai tehdä."

Olen joutunut kokemaan myös tämän. Vaikka se onkin surullista, toisaalta se on vapauttavaa. En tarvitse elämässäni ihmisiä, jotka kokevat olonsa epämukavaksi seurassani...

Aika varmasti parantaa haavat, vaikka niistä arvet jääkin.. Ainakin uskon niin, luettuani tuon artikkelin.

Jos haluat lukea alkuperäisen tekstin, se löytyy ainakin toistaiseksi tuolta: http://www.iltalehti.fi/tosielamaa/2016062721802058_ir.shtml

Sanattomuus...

Viikonloppuna osuttiin puolitutun kaverin kanssa samaan lasten tapahtumaan. Juteltiin niitä näitä ja syötiin eväitä. Juteltiin yhteisestä harrastuksesta ja kaveri alkoi sitten kertoa:
"Mitenköhän syksyllä onnistuu nämä harrastukset? Meille tulee marraskuussa toinen lapsi. Millaistahan se on sitten kahden pienen kanssa?"

Normaalisti varmaan jokainen olisi siinä kohtaa onnitellut. Minäkin melkein onnittelin. En vaan saanut sanoja suustani, koska mielessä alkoi heti pyöriä ajatukset.. Noita asioita minäkin mietin viime kesänä, suunnittelin, miten lapset voi ottaa mukaan jne. Sen verran sain sanottua, että kyllähän ihan pieni on helppo ottaa mukaan, mutta pari- kolme vuotiaan kanssa se onkin haasteellisempaa, kun keskittymisen lisäksi pitää vilkuilla, minne lapsi juoksee jne..

Näin jälkeenpäin mietin, että ystäväni ei tainnut tietää meidän nuoremmasta tytöstä. En sitä siinä tilanteessa olisi edes viitsinyt lähteä kertomaan. Mitenköhän epäystävällisenä hän minua pitää, kun en onnitellut?

Entinen esimieheni sanoi aina, että ennen ei saa onnitella, ennen kuin lapsi on syntynyt. Olisin tietysti voinut sitä käyttää, mutta sekin tuntui vähän tökeröltä. Olin siis pääosin hiljaa..Toisaalta mietin, että tiesikö hän Elsasta ja yritti sillä avata keskustelua aiheesta..

Sain tilaisuuden katsoa lyhyt elokuvan "Edes puoliksi äiti". Tuo kertoo kohtukuolemasta. Siinä yksi äiti sanoo, että hän kertoo aina kaikille, että hänellä on kolme lasta, ettei kukaan luule että hän on joku friikki. Hänellä oli siis kaksi elävää lasta. Jäin miettimään, mitä hän tarkoitti sillä, että olisi friikki, jos ei kerro kaikille kuolleesta lapsestaan. Vai muuttuukohan ajatus ajan myötä? Mä kerron useimmiten vieraille ihmisille, että minulla on vain yksi lapsi, koska en jaksa kuunnella sitä voivottelua ja sääliä. Toisaalta joskus olen kertonut ihan vento vieraillekin, että minulla on kaksi lasta, toinen vain kuoli ennen syntymäänsä. Silloin olen kuullut erittäin synkkiä tarinoita ihmisten elämästä. Ihan kuin jokaisella olisi jotain mistä on useimmiten hiljaa, vaikkei asiat mitään salaisuuksia olisikaan.

Mieleen tulee psykologin sanat: "Tavis äidit ei ymmärrä montaakaan asiaa". Silloin kun nuo sanat kuulin, en niitä enempää ajatellut, mutta nyt taidan vähitellen ymmärtää, miksi joku kohtukuoleman kokenut on niin sanonut. Joskus hiljaisuudelle ja sanattomuudelle on syynsä, joita muut eivät ehkä ymmärrä...

Täällä ollaan...

Blogissa on ollut pitkään hiljaista. Ei ole ollut vain sanoja millekään, ei mitään asiaa. Asiat on pyörineet enemmän ja vähemmän mielessä.
Kun kaikki tulokset olivat tulleet, eikä mitään syytä Elsan kuolemalle löytynyt, mieleen tuli vain täydellinen hiljaisuus. Monta viikkoa kului jopa niin, että asian ajatteli jo olevan käsitelty. Nyt tuosta kaikesta on jo parin päivän päästä 7 kuukautta. Vertaistuki ryhmissä en jaksa lukea kaikkia uusia kirjoituksia, ne toistaa vain itseään ja tuntuu ikävältä lukea niitä.
Tänään tuli taas mieleen kirjoittaa asioita tänne. Jotenkin tuli mieleen psykologin sanat siitä, että joku saman kokenut oli sanonut "Tavisäidit ei vaan tajua" ja niin se on. Joskus itsekin valitan pienistä asioista, mutta pääosin en. Asiat on saaneet aivan uuden tärkeysjärjestyksen. Peruuntunut tapaaminen, kynnen katkeaminen jne ei hetkauta kovinkaan paljon. Eräässä keskustelussa, kun eräs ihminen valitti kuinka vaikeaa hänellä on kun aikataulut menee sekaisin, olisi mieleni tehnyt sanoa, että montako kertaa yössä heräät tarkistamaan, onko lapsesi hengissä? Montako kertaa mietit, että pitäisi käydä lapsesi haudalla, mutta et vaan voi mennä sinne? Montako kertaa joudut miettimään, miten selität vajaa nelivuotiaalle, että hän on isosisko, vaikka pikkusisko ei olekaan täällä. Näiden kysymysten jälkeen ei vaan itsellä aina riitä ymmärrys pikkuasioista valittajille...

Vähän aikaa sitten olisi taas ollut vertaistukiryhmän kokoontuminen. En ole siellä vielä käynyt. Jossain vaiheessa ajattelin, että menisin, mutta jätin menemättä. Mitä olisin siellä tehnyt tai sanonut, kun ei itsellekään ole sanoja? Olisinko vain mennyt paikalle ja istunut siellä hiljaa kuunnellen tarinoita,  joita en välttämättä haluaisi edes kuulla?

Jossain vaiheessa mietin, että menen psykologin puheille uudelleen, mutta en koskaan soittanut aikaa, koska mitä olisin siellä sanonut? Ympärillä olevat ihmiset eivät enää puhu aiheesta. Voisin ehkä joskus puhua jollekin, jos minun ei tarvitse avata keskustelua... En halua kesken kahvittelun vaan heittää tätä aihetta ilmaan. Jos joku saman kokenut haluaa jutella, laita viestiä :)

Joulu lähestyy...

Viime viikot ovat menneet todella hyvin. Ajatukset pyörivät usein Elsassa ja siinä, josko jotain olisi sittenkin voinut mennä toisin. Olen kuitenkin pystynyt hyvin tekemään töitä ja itseasiassa huomaan, että olen ehkä haalinut vähän liikaakin tekemistä itselleni..

Nyt yhtäkkiä tuli hirveä ikävä ja viha sekä jälleen kysymykset MIKSI?

Tulevana jouluna meitä piti olla kolmen sijasta neljä. Olin jo suunnitellut miten joulun pohjoisen reissu järjestyy ja missä kukakin nukkuu mökissä. Nyt Elsa puuttuu. Tuntuu, että tilaa on liikaa. 

Erehdyin kuuntelemaan Raskasta Joulua levyltä "Tulkoon Joulu". Se oli liikaa.. Se vain jotenkin sai taas kaikki asiat pintaan ja koko tuleva joulu alkoi ahdistaa. Monen, monen viikon jälkeen tuli taas sellainen olo, että vetäydyn sohvalle peiton alle ja pysyn siellä, en mene minnekään enkä tee mitään. Onneksi tänään oli epävirallinen työpäivä, joten sain ihan rauhassa laittaa koneen kiinni ja häipyä omien ajatusteni huonoon seuraan..

Poden huonoa omaatuntoa jopa siitä, että tiedän etten jouluaattona pääse Elsan haudalle. Pelkään, että joku ajattelee, että olen hyljännyt Elsan sinne, vaikka eihän oikeasti kukaan niin ajattele! Tai jos ajatteleekin, niin mitä väliä! Onhan mulla oikeus tehdä niinkuin parhaaksi näen. 

A odottaa kovin jo pohjoiseen pääsyä ja joulupukkia! A on pienestä saakka tottunut käymään Lapissa ja muistaa jo paikat sieltä. Päivittäin hän kysyy, että minne me mennään joulupöytään ja koska se pukki oikein tulee.. Nyt itsellä on sellainen olo, ettei välttämättä edes huvittaisi mennä minnekään, voisi vaan jäädä kotiin ja olla tekemättä yhtään mitään. Itseni tuntien tiedän, etten kuitenkaan olisi tekemättä mitään.. 

Toivon, että nämä fiilikset tästä paranevat joulun lähestyessä. Onhan aiemminkin ollut ahdistavia ajatuksia, niin kuin ennen jälkitarkastusta, mutta ne ovat kadonneet ajankohdan lähellä. Kaipa meidän joulusta tulee kuitenkin ihan kiva vapaa perheen kesken.. Jouluun vaan liittyi niin paljon kaikkia suunnitelmia, miten lastenhoito järjestyy hiihtoretkien ja laskettelun aikana jne.. Nyt ei niitä tarvitse murehtia, koska mummi voi vahtia A:ta jos A ei tule meidän mukaan..

Olen pitänyt jotenkin kornina kaikkia koristeita, joita ihmiset vievät lastensa haudoille, mutta nyt olen alkanut miettimään, josko minunkin pitäisi joku pieni enkeli viedä Elsan haudalle, ikäänkuin joululahjaksi,,,

Haudalla

Hautakivi tuli paikoilleen, niin kuin oli luvattukin. Tuntuu aika hölmöltä sanoa, mutta se on kyllä jopa kauniimpi, kuin suunnitelmissa osattiin kuvitella.

Tämä kuva ei ole kaikkein paras, mutta tässä näkyy hyvin millainen tuosta kivestä tuli. Kivi on meidän itse suunnittelema. Kävimme netistä läpi kuvia erilaisista kivistä ja lopulta menimme hautakivipalveluun suunnitelmamme kanssa.

Yksi etappi on siis taas takanapäin.
Olen monet kerrat ajeluttanut kynttilää autossa, ajatuksenani viedä se haudalle. Meillä on kynttilä haudalla palamassa lähes kokoajan. Useimmiten mieheni on vienyt kynttilän sinne, mutta nyt kun kynttilä oli minulla autossa mukana ja kävin asioilla aivan hautausmaan vieressä, päätin, että minun on vihdoin vietävä se kynttilä haudalle yksin. Olen lykännyt kokoajan yksin haudalla käymistä eteenpäin vedoten milloin sateeseen, tuuleen jne. Eilen kuitenkin tein sen.
En olisi uskonut miten kovasti ikävä voi iskeä! Olen käynyt haudalla usein, mutten kertaakaan yksin ennen eilistä.
Huomasin, että edellinen kynttilä oli sammunut lähes heti sytytyksen jälkeen. Minua harmitti aivan suunnattomasti, sillä oli mennyt monta päivää, ettei kynttilä ollut palamassa. Ihan kuin olisin hylännyt lapseni haudan. Eihän kukaan oikeasti niin ajattele, mutta sellainen ajatus mulle tuli mieleen.
Sytytin lyhtyyn uuden kynttilän ja katselin kiveä hetken. Olisin halunnut jäädä siihen, pimeään, kylmään ja sateeseen. Viime aikoina en ole itkenyt kovin usein Elsaa ajatellessani, mutta siinä yksin haudalla ollessani kyyneleet tulivat taas. Ajattelin lähestyvää joulua ja sitä, kuinka meidän joulusta puuttuu yksi ihminen.
Joulun lähestyminen ei ole ollut mitenkään ahdistavaa, mutta eilen tuli sellainen olo, että erityisesti tänä vuonna joulusta puuttuu osa...

Töihin paluusta..

Jonkin verran tulee kyselyä, olenko jo palannut töihin. Osa kavereista sanoo, että älä pidä kiirettä, töitä ehtii tehdä myöhemminkin. Itsellä olisi sellainen olo, että voisi osa-aikaisesti jo palailla töihin, että on jotain säännöllisyyttä näissä päivissä. Tammikuun puoleenväliin saakkahan  mä olen virallisesti äitiyslomalla. Tuntuu kuitenkin hölmöltä olla äitiyslomalla ilman vauvaa..
Mietin töihin paluuta jo oikeastaan reilu kuukausi sitten. Työhönpaluuseen liittyy kuitenkin paljon vaikeita asioita. Ihmiset ihmettelevät miksi palaan nyt jo töihin toisaalta, kaikki eivät edes tienneet, että olen jäämässä äitiyslomalle. Osittain haluaisin tässä vaiheessa töihin, että pelkään, että jos töihin meno pitkittyy, siitä tulee vaikeampaa. Ajankuluessa olen huomannut, että en välttämättä halua puhua niin paljon kohtukuolemasta ja kuolleesta lapsesta, kuin alussa. Alussa oli pakko purkaa kaikki heti ulos, ettei jää märehtimään asioita, mutta nyt kolmisen kuukautta myöhemmin, en halua, että ihmiset ajattelevat minua vain säälittävänä tapauksena, jonka lapsi kuoli ennen kuin syntyikään. Entistä vahvemmin minulla on tunne, ettei kaikkien tarvitse tietää asiasta ollenkaan. Toisaalta en pidä asiaa mitenkään salaisuutena. Keskustelen Elsasta kyllä avoimesti silloin kun haluan. Osittain syynä sille, etten halua kaikkien tietävän on se, että kaikki eivät osaa suhtautua asiaan millään tavalla. Ehkä pahin kommentti, jonka olen kuullut oli se, että kai sinulla on sitten kirjallinen lausunto siitä, että olet myös henkisesti terve! Vaikka lauseen sanonut ihminen pahoitteli heti sanomistaan, se kuvastaa hyvin sitä, mitä ajatuksia ihmisille tulee mieleen.

Monet vastaavan kokeneet ihmiset ovat palanneet jo tässä vaiheessa töihin ja monella on mennyt töihin paluu hyvin. Toisilla työkaverit ovat supatelleet seläntakana ja epäilleet työkykyisyyttä. Omituisesti ihmiset tekevät johtopäätöksiä ja käyttäytyvät hölmösti, kun eivät uskalla suoraan kysyä miten menee. Toiset taas esittävät joka kerta tavatessa surunvalittelunsa. Sekin tuntuu hassulta, mutta ymmärrän, että he ovat oikeasti pahoillaan ja eivät vaan osaa sanoa mitään. Kuten olen varmaan kirjoittanutkin, ainakin olen sanonut monelle, että oikeita sanoja ei ole, mutta pahinta on se, että ohitetaan kokonaan eikä sanota mitään.

Mutta siis töihin paluusta.. Pohdiskelin siis asiaa useamman viikon, ennenkuin otin yhteyttä työpaikalleni. En sen yksityiskohtaisemmin käy kaikkea tähän liittyvää täällä läpi, mutta työnantajani toiminta oli jotain ihan muuta kuin olin kuvitellut. Olin jo aikaisemmin sanonut, että otan yhteyttä jos alkaa tuntua siltä, että haluaisin töihin ennen äitiysloman päättymistä. Se lause oli kai ohitettu kokonaan tai sitten oli tulkittu, että kunhan höpisen. Kolmisen viikkoa sitten ilmoitin, että olisin valmis palaamaan osa-aikaisesti töihin. Toinen toistaan epämääräisempiä kommentteja olen saanut ja nyt tilanne on se, että ei taida töitä löytyä minulle ennen kuin äitiyslomani virallisesti päättyy.. Eivät ota minua takaisin, ennen kuin löytyy tehtäviä ja niitä ei kuulemma ole tällähetkellä riittävästi..  Ensi reaktioni oli se, että eipä sitten palata lainkaan tuohon työpaikkaan, mutta katsotaan nyt. Selvästi on ainakin huomattavissa, että työpaikallani ei osata suhtautua asiaan mitenkään. Olen saanut ihan suoria kommentteja siitä, että en ehkä ole työkykyinen ja yllättävän moni näyttää tietävän Elsan kuolemasta, vaikka en ole itse siitä kertonut. Olisin toivonut, että olisin voinut kertoa niille kelle haluan ja jättää toisille kertomatta, mutta näköjään olen juoruilun kohteena. Saa nähdä mitä lähitulevaisuudessa töiden suhteen tapahtuu, en ole kovin optimistinen mutta toisaalta toivon, että asiat järjestyisivät parhainpäin..  Näköjään kannattaa siis varautua siihenkin, että töihin paluusta ei tule helppoa tai pahimmassa tapauksessa pitää etsiä uusi työpaikka.. Siihen en koe olevani juuri nyt valmis, vaikka toisaalta uudessa paikassa kukaan ei tietäisi mitään....