Elämä muuttuu.. vai muuttaa..

Tänään vihdoin saatiin aikaiseksi käydä laittamassa kesäkukat haudalle. Keväällä istutetut orvokit olivat onneksi vielä kauniita ja täydessä kukassa, joten hauta ei näyttänyt siltä, ettei kukaan hoitaisi sitä. Viime aikoina olen käynyt siellä aika harvoin. Ehkä taas syksyllä käyn useammin, kun haluan, että siellä palaa aina kynttilä..

Tänään vertaistuki ryhmässä joku postasi Iltalehden artikkelin äidin kertomuksesta siitä, mitä asioita lapsen kuolema opetti. Hän oli kirjoittanut ne tuomaan lohtua niille, joilla lapsen kuolemasta on vain vähän aikaa.

Tekstin alussa hän kertoo: "Olen myös oppinut paljon surutyötä tehdessäni. Moni oppimani asia on yllättänyt minut. En tiennyt, mitä odottaa sillä hetkellä kun minusta tuli yksi heistä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Nyt kuitenkin tiedän, että olen päässyt pahimman yli."

Itse varmaan olen vielä siellä alkutaipaleella näin lähes 10 kuukautta tapahtuneen jälkeen, koska en vielä ainakaan uskalla sanoa, että pahin olisi takana. Vielä on edessä ensimmäinen vuosipäivä, ensimmäinen syksy jne...

Ensimmäisenä hän mainitsee, ettei kukaan lapsen kuoleman kohdannut unohda sitä. Vaikka ajatus tuntuukin ehkä hassulta, itsellä ainakin välillä käy ajatuksissa, että mitä, jos jonain päivänä uppoudun elämääni ja arkeeni niin, etten enää muistakaan Elsaa? 

"Ymmärsin, että en voisi milloinkaan unohtaa häntä, koska tajusin, että hän on osa minua. Päivittäin näen hänen vaikutuksensa minuun siinä, kuinka reagoin erilaisiin tilanteisiin. Olipa kyse siitä, kun vedän henkeä ollakseni rauhallinen kun lapset kiukuttelevat ja itkevät tai kun työssäni tulee ongelmia. Sellaisina hetkinä hänen menettämisensä ajatteleminen antaa arkisille harmeille oikeat mittasuhteet."

Osittain olenkin jo ehkä myöntämässä itselleni, että en unohda koskaan, sillä monet kerrat huomaan, että ajatuksissani mietin Elsaa ja sitä, miten hänen kauttaan opin, että asioiden mittasuhteet eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät. Monia asioita on aikaisemmin paisutellut, kun ei ole osannut ajatella niitä oikeissa mittasuhteissa..

Kirjoittaja sanoo myös, että tarvitsee ympärilleen uusia ihmisiä, jotka eivät tiedä tapahtuneesta. 

"Työpaikan vaihtaminen toi ympärilleni ihmisiä, joilla ei ollut tietoa siitä, kuka olin ja mitä olin kokenut. Uudet työkaverini eivät tunteneet minua ennen menetystäni, joten he eivät voineet olettaa, että olisin sama ihminen kuin ennen sitä.

He eivät pitäneet minulta outona käytöksenä, jos olin jonain päivänä hiljainen ja surumielinen. Kenties he pitivät minua outona, mutta heidän seurassaan sain olla oma itseni ilman ennakko-odotuksia. Uudessa työympäristössä toimiminen auttoi minua myös asettamaan menetyksen taka-alalle, kun yritin sopeutua uuteen työhön ja ihmisiin. Toisinaan pystyin jopa teeskentelemään kuin koko asia ei olisi edes tapahtunut minulle. Pystyin samastumaan uusien työkavereideni elämään ja nauramaan heidän kanssaan. Se oli hyvin voimaannuttavaa, koska muutaman kuukauden kuluttua minun ei tarvinnut enää teeskennellä. Aloin elää uudelleen, kun ajatus kuolemasta ei kalvanut minua jatkuvasti."

Tuo on aivan totta! Joskus on niin paljon helpompaa olla ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä koko tarinaani. Ihmisten keskellä, joilla ei ole ennakko ajatuksia, ihmisten, jotka eivät mieti, mitä minä ajattelen, jos he sanovat tai tekevät jotakin..

Toisaalta, kuten kirjoittajakin sanoo, ymppärille tarvitaan uusia ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman. Heidän keskellään olet kohtukuolemankin kokeneena täysin normaali kaikkine oikkuinesi.

Toisaalta, tarvitaan myös niitä vanhoja ihmisiä, jotka tietävät, kuka minä olen. He ovat kannustusjoukkoina auttamassa elämässä eteenpäin. He tietävät millainen olen ollut, millainen minusta on tullut ja osaavat rohkaista ja kannustaa jatkamaan eteenpäin.

Surullista, mutta totta on sekin, että jotkut ihmiset jäävät pois elämästäni.

"Jotkut ihmiset eivät kykene käsittelemään menestystäsi, koska se tekee heidän oman olonsa niin epämukavaksi. Kyse ei ole pelkästään siitä, että he eivät tiedä, mitä sanoa tai tehdä."

Olen joutunut kokemaan myös tämän. Vaikka se onkin surullista, toisaalta se on vapauttavaa. En tarvitse elämässäni ihmisiä, jotka kokevat olonsa epämukavaksi seurassani...

Aika varmasti parantaa haavat, vaikka niistä arvet jääkin.. Ainakin uskon niin, luettuani tuon artikkelin.

Jos haluat lukea alkuperäisen tekstin, se löytyy ainakin toistaiseksi tuolta: http://www.iltalehti.fi/tosielamaa/2016062721802058_ir.shtml