Ensimmäinen vuosipäivä

Tänään on vuosipäivä, jota kenenkään ei kuuluisi viettää!
Vuosi on kulunut yllättävänkin hyvin ja elämä on vähitellen alkanut palata ehkä raiteilleen..
Viime päivät ovat olleet tosin erityisen raskaita. Vuoden takaiset asiat ovat palailleet mieleen ajoittain niin, että voisin kuvitella, että niistä on vain muutama päivä aikaa.
Se sama tyhjyyden tunne on ajoittain tullut erittäin ahdistavana pintaan. Olin jo osittain ehkä unohtanut sen. Välillä mietin, tuleeko minusta normaalia koskaan.
Vuoden takaa hyvinkin tutut itkukohtaukset ovat taas täällä. Jotenkin vuoden takaisia tapahtumia käy läpi, osittain jopa alitajuisesti. Yhtäkkiä jossain paikassa on tullut mieleen, että viime vuonna olimme täällä vielä kaikki neljä.
Tänään töissä on palaveri, jossa pitäisi suunnitella tulevia projekteja. Miten voikaan olla näin huono päivä tuolle palaverille! Mielessä pyörii ihan muut asiat kuin millaisia tavoitteita työelämään liittyy. Jos saisin valita, vetäisin peiton korville ja hautautuisin sohvaan.

Jos kaikki olisi mennyt niinkuin olisi pitänyt, äitiyslomani ja kesälomani olisi ohi ja minun kuuluisi olla jossain ihan muissa tehtävissä, kuin missä nyt olen.. Niiden suunnitelmien mukaan mitä minulla oli..
Joinakin päivinä olen miettinyt, että minun pitäisi toteuttaa ne suunnitelmat, joita minulla oli ennen 13.9.2015. Toisaalta ne tuntuvat nyt liian kaukaisilta. Välillä olen vihainen itselleni, koska "olen hukannut aikaa". Myönnän, olen jättänyt vuoden aikana tekemättä montakin asiaa, koska minua ei ole huvittanut. Välillä syyllistän itseäni siitä, että perustelen saamattomuuttani sillä, että olen käymässä läpi asioita, joita kenenkään ei kuuluisi joutua käymään läpi..

Yhtenä päivänä A kysyi minulta, että koska se meidän vauva tulee takaisin sieltä pilven päältä. En osannut sanoa mitään. Viikonloppuna kävimme sytyttämässä kynttilän Elsan haudalla A:n kanssa. A alkoi yllättäen käymään läpi hautajaispäivää ja miettimään, että minkä pilven päällä Elsa on. Joskus sitä toivoo etä olisi tuo neljävuotiaan taito suhtautua asioihin.. Ei tarvitsisi murehtia...

Kirjoittaminen onneksi toimii edelleen, vaikka en niin usein enää tänne kirjoittelekaan. Tänään oli taas pakko, jotta jaksaa lähteä töihin.. Teksti on hyvinkin sekavaa, mutta se kuvastaa hyvin sitä, miten ajatukset tällä hetkellä poukkoilevat....

Elämä muuttuu.. vai muuttaa..

Tänään vihdoin saatiin aikaiseksi käydä laittamassa kesäkukat haudalle. Keväällä istutetut orvokit olivat onneksi vielä kauniita ja täydessä kukassa, joten hauta ei näyttänyt siltä, ettei kukaan hoitaisi sitä. Viime aikoina olen käynyt siellä aika harvoin. Ehkä taas syksyllä käyn useammin, kun haluan, että siellä palaa aina kynttilä..

Tänään vertaistuki ryhmässä joku postasi Iltalehden artikkelin äidin kertomuksesta siitä, mitä asioita lapsen kuolema opetti. Hän oli kirjoittanut ne tuomaan lohtua niille, joilla lapsen kuolemasta on vain vähän aikaa.

Tekstin alussa hän kertoo: "Olen myös oppinut paljon surutyötä tehdessäni. Moni oppimani asia on yllättänyt minut. En tiennyt, mitä odottaa sillä hetkellä kun minusta tuli yksi heistä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Nyt kuitenkin tiedän, että olen päässyt pahimman yli."

Itse varmaan olen vielä siellä alkutaipaleella näin lähes 10 kuukautta tapahtuneen jälkeen, koska en vielä ainakaan uskalla sanoa, että pahin olisi takana. Vielä on edessä ensimmäinen vuosipäivä, ensimmäinen syksy jne...

Ensimmäisenä hän mainitsee, ettei kukaan lapsen kuoleman kohdannut unohda sitä. Vaikka ajatus tuntuukin ehkä hassulta, itsellä ainakin välillä käy ajatuksissa, että mitä, jos jonain päivänä uppoudun elämääni ja arkeeni niin, etten enää muistakaan Elsaa? 

"Ymmärsin, että en voisi milloinkaan unohtaa häntä, koska tajusin, että hän on osa minua. Päivittäin näen hänen vaikutuksensa minuun siinä, kuinka reagoin erilaisiin tilanteisiin. Olipa kyse siitä, kun vedän henkeä ollakseni rauhallinen kun lapset kiukuttelevat ja itkevät tai kun työssäni tulee ongelmia. Sellaisina hetkinä hänen menettämisensä ajatteleminen antaa arkisille harmeille oikeat mittasuhteet."

Osittain olenkin jo ehkä myöntämässä itselleni, että en unohda koskaan, sillä monet kerrat huomaan, että ajatuksissani mietin Elsaa ja sitä, miten hänen kauttaan opin, että asioiden mittasuhteet eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät. Monia asioita on aikaisemmin paisutellut, kun ei ole osannut ajatella niitä oikeissa mittasuhteissa..

Kirjoittaja sanoo myös, että tarvitsee ympärilleen uusia ihmisiä, jotka eivät tiedä tapahtuneesta. 

"Työpaikan vaihtaminen toi ympärilleni ihmisiä, joilla ei ollut tietoa siitä, kuka olin ja mitä olin kokenut. Uudet työkaverini eivät tunteneet minua ennen menetystäni, joten he eivät voineet olettaa, että olisin sama ihminen kuin ennen sitä.

He eivät pitäneet minulta outona käytöksenä, jos olin jonain päivänä hiljainen ja surumielinen. Kenties he pitivät minua outona, mutta heidän seurassaan sain olla oma itseni ilman ennakko-odotuksia. Uudessa työympäristössä toimiminen auttoi minua myös asettamaan menetyksen taka-alalle, kun yritin sopeutua uuteen työhön ja ihmisiin. Toisinaan pystyin jopa teeskentelemään kuin koko asia ei olisi edes tapahtunut minulle. Pystyin samastumaan uusien työkavereideni elämään ja nauramaan heidän kanssaan. Se oli hyvin voimaannuttavaa, koska muutaman kuukauden kuluttua minun ei tarvinnut enää teeskennellä. Aloin elää uudelleen, kun ajatus kuolemasta ei kalvanut minua jatkuvasti."

Tuo on aivan totta! Joskus on niin paljon helpompaa olla ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä koko tarinaani. Ihmisten keskellä, joilla ei ole ennakko ajatuksia, ihmisten, jotka eivät mieti, mitä minä ajattelen, jos he sanovat tai tekevät jotakin..

Toisaalta, kuten kirjoittajakin sanoo, ymppärille tarvitaan uusia ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman. Heidän keskellään olet kohtukuolemankin kokeneena täysin normaali kaikkine oikkuinesi.

Toisaalta, tarvitaan myös niitä vanhoja ihmisiä, jotka tietävät, kuka minä olen. He ovat kannustusjoukkoina auttamassa elämässä eteenpäin. He tietävät millainen olen ollut, millainen minusta on tullut ja osaavat rohkaista ja kannustaa jatkamaan eteenpäin.

Surullista, mutta totta on sekin, että jotkut ihmiset jäävät pois elämästäni.

"Jotkut ihmiset eivät kykene käsittelemään menestystäsi, koska se tekee heidän oman olonsa niin epämukavaksi. Kyse ei ole pelkästään siitä, että he eivät tiedä, mitä sanoa tai tehdä."

Olen joutunut kokemaan myös tämän. Vaikka se onkin surullista, toisaalta se on vapauttavaa. En tarvitse elämässäni ihmisiä, jotka kokevat olonsa epämukavaksi seurassani...

Aika varmasti parantaa haavat, vaikka niistä arvet jääkin.. Ainakin uskon niin, luettuani tuon artikkelin.

Jos haluat lukea alkuperäisen tekstin, se löytyy ainakin toistaiseksi tuolta: http://www.iltalehti.fi/tosielamaa/2016062721802058_ir.shtml

Sanattomuus...

Viikonloppuna osuttiin puolitutun kaverin kanssa samaan lasten tapahtumaan. Juteltiin niitä näitä ja syötiin eväitä. Juteltiin yhteisestä harrastuksesta ja kaveri alkoi sitten kertoa:
"Mitenköhän syksyllä onnistuu nämä harrastukset? Meille tulee marraskuussa toinen lapsi. Millaistahan se on sitten kahden pienen kanssa?"

Normaalisti varmaan jokainen olisi siinä kohtaa onnitellut. Minäkin melkein onnittelin. En vaan saanut sanoja suustani, koska mielessä alkoi heti pyöriä ajatukset.. Noita asioita minäkin mietin viime kesänä, suunnittelin, miten lapset voi ottaa mukaan jne. Sen verran sain sanottua, että kyllähän ihan pieni on helppo ottaa mukaan, mutta pari- kolme vuotiaan kanssa se onkin haasteellisempaa, kun keskittymisen lisäksi pitää vilkuilla, minne lapsi juoksee jne..

Näin jälkeenpäin mietin, että ystäväni ei tainnut tietää meidän nuoremmasta tytöstä. En sitä siinä tilanteessa olisi edes viitsinyt lähteä kertomaan. Mitenköhän epäystävällisenä hän minua pitää, kun en onnitellut?

Entinen esimieheni sanoi aina, että ennen ei saa onnitella, ennen kuin lapsi on syntynyt. Olisin tietysti voinut sitä käyttää, mutta sekin tuntui vähän tökeröltä. Olin siis pääosin hiljaa..Toisaalta mietin, että tiesikö hän Elsasta ja yritti sillä avata keskustelua aiheesta..

Sain tilaisuuden katsoa lyhyt elokuvan "Edes puoliksi äiti". Tuo kertoo kohtukuolemasta. Siinä yksi äiti sanoo, että hän kertoo aina kaikille, että hänellä on kolme lasta, ettei kukaan luule että hän on joku friikki. Hänellä oli siis kaksi elävää lasta. Jäin miettimään, mitä hän tarkoitti sillä, että olisi friikki, jos ei kerro kaikille kuolleesta lapsestaan. Vai muuttuukohan ajatus ajan myötä? Mä kerron useimmiten vieraille ihmisille, että minulla on vain yksi lapsi, koska en jaksa kuunnella sitä voivottelua ja sääliä. Toisaalta joskus olen kertonut ihan vento vieraillekin, että minulla on kaksi lasta, toinen vain kuoli ennen syntymäänsä. Silloin olen kuullut erittäin synkkiä tarinoita ihmisten elämästä. Ihan kuin jokaisella olisi jotain mistä on useimmiten hiljaa, vaikkei asiat mitään salaisuuksia olisikaan.

Mieleen tulee psykologin sanat: "Tavis äidit ei ymmärrä montaakaan asiaa". Silloin kun nuo sanat kuulin, en niitä enempää ajatellut, mutta nyt taidan vähitellen ymmärtää, miksi joku kohtukuoleman kokenut on niin sanonut. Joskus hiljaisuudelle ja sanattomuudelle on syynsä, joita muut eivät ehkä ymmärrä...

Täällä ollaan...

Blogissa on ollut pitkään hiljaista. Ei ole ollut vain sanoja millekään, ei mitään asiaa. Asiat on pyörineet enemmän ja vähemmän mielessä.
Kun kaikki tulokset olivat tulleet, eikä mitään syytä Elsan kuolemalle löytynyt, mieleen tuli vain täydellinen hiljaisuus. Monta viikkoa kului jopa niin, että asian ajatteli jo olevan käsitelty. Nyt tuosta kaikesta on jo parin päivän päästä 7 kuukautta. Vertaistuki ryhmissä en jaksa lukea kaikkia uusia kirjoituksia, ne toistaa vain itseään ja tuntuu ikävältä lukea niitä.
Tänään tuli taas mieleen kirjoittaa asioita tänne. Jotenkin tuli mieleen psykologin sanat siitä, että joku saman kokenut oli sanonut "Tavisäidit ei vaan tajua" ja niin se on. Joskus itsekin valitan pienistä asioista, mutta pääosin en. Asiat on saaneet aivan uuden tärkeysjärjestyksen. Peruuntunut tapaaminen, kynnen katkeaminen jne ei hetkauta kovinkaan paljon. Eräässä keskustelussa, kun eräs ihminen valitti kuinka vaikeaa hänellä on kun aikataulut menee sekaisin, olisi mieleni tehnyt sanoa, että montako kertaa yössä heräät tarkistamaan, onko lapsesi hengissä? Montako kertaa mietit, että pitäisi käydä lapsesi haudalla, mutta et vaan voi mennä sinne? Montako kertaa joudut miettimään, miten selität vajaa nelivuotiaalle, että hän on isosisko, vaikka pikkusisko ei olekaan täällä. Näiden kysymysten jälkeen ei vaan itsellä aina riitä ymmärrys pikkuasioista valittajille...

Vähän aikaa sitten olisi taas ollut vertaistukiryhmän kokoontuminen. En ole siellä vielä käynyt. Jossain vaiheessa ajattelin, että menisin, mutta jätin menemättä. Mitä olisin siellä tehnyt tai sanonut, kun ei itsellekään ole sanoja? Olisinko vain mennyt paikalle ja istunut siellä hiljaa kuunnellen tarinoita,  joita en välttämättä haluaisi edes kuulla?

Jossain vaiheessa mietin, että menen psykologin puheille uudelleen, mutta en koskaan soittanut aikaa, koska mitä olisin siellä sanonut? Ympärillä olevat ihmiset eivät enää puhu aiheesta. Voisin ehkä joskus puhua jollekin, jos minun ei tarvitse avata keskustelua... En halua kesken kahvittelun vaan heittää tätä aihetta ilmaan. Jos joku saman kokenut haluaa jutella, laita viestiä :)