Viikonloppuna osuttiin puolitutun kaverin kanssa samaan lasten tapahtumaan. Juteltiin niitä näitä ja syötiin eväitä. Juteltiin yhteisestä harrastuksesta ja kaveri alkoi sitten kertoa:
"Mitenköhän syksyllä onnistuu nämä harrastukset? Meille tulee marraskuussa toinen lapsi. Millaistahan se on sitten kahden pienen kanssa?"
Normaalisti varmaan jokainen olisi siinä kohtaa onnitellut. Minäkin melkein onnittelin. En vaan saanut sanoja suustani, koska mielessä alkoi heti pyöriä ajatukset.. Noita asioita minäkin mietin viime kesänä, suunnittelin, miten lapset voi ottaa mukaan jne. Sen verran sain sanottua, että kyllähän ihan pieni on helppo ottaa mukaan, mutta pari- kolme vuotiaan kanssa se onkin haasteellisempaa, kun keskittymisen lisäksi pitää vilkuilla, minne lapsi juoksee jne..
Näin jälkeenpäin mietin, että ystäväni ei tainnut tietää meidän nuoremmasta tytöstä. En sitä siinä tilanteessa olisi edes viitsinyt lähteä kertomaan. Mitenköhän epäystävällisenä hän minua pitää, kun en onnitellut?
Entinen esimieheni sanoi aina, että ennen ei saa onnitella, ennen kuin lapsi on syntynyt. Olisin tietysti voinut sitä käyttää, mutta sekin tuntui vähän tökeröltä. Olin siis pääosin hiljaa..Toisaalta mietin, että tiesikö hän Elsasta ja yritti sillä avata keskustelua aiheesta..
Sain tilaisuuden katsoa lyhyt elokuvan "Edes puoliksi äiti". Tuo kertoo kohtukuolemasta. Siinä yksi äiti sanoo, että hän kertoo aina kaikille, että hänellä on kolme lasta, ettei kukaan luule että hän on joku friikki. Hänellä oli siis kaksi elävää lasta. Jäin miettimään, mitä hän tarkoitti sillä, että olisi friikki, jos ei kerro kaikille kuolleesta lapsestaan. Vai muuttuukohan ajatus ajan myötä? Mä kerron useimmiten vieraille ihmisille, että minulla on vain yksi lapsi, koska en jaksa kuunnella sitä voivottelua ja sääliä. Toisaalta joskus olen kertonut ihan vento vieraillekin, että minulla on kaksi lasta, toinen vain kuoli ennen syntymäänsä. Silloin olen kuullut erittäin synkkiä tarinoita ihmisten elämästä. Ihan kuin jokaisella olisi jotain mistä on useimmiten hiljaa, vaikkei asiat mitään salaisuuksia olisikaan.
Mieleen tulee psykologin sanat: "Tavis äidit ei ymmärrä montaakaan asiaa". Silloin kun nuo sanat kuulin, en niitä enempää ajatellut, mutta nyt taidan vähitellen ymmärtää, miksi joku kohtukuoleman kokenut on niin sanonut. Joskus hiljaisuudelle ja sanattomuudelle on syynsä, joita muut eivät ehkä ymmärrä...
